Hetki, jota ei halunnut uskoa todeksi

Vuodon jäkeisenä päivänä ultrassa meidät otti vastaan vähäsanainen mieslääkäri. Hetken aikaa ultrattuaan, hän käänsi ruudun minuun päin ja alkoi kertoa mitä ruudulla näkyy. Kohtu. Lapsivettä. Alkio. Siinä vaiheessa ymmärsin, että mikäli elon merkkejä olisi näkynyt, olisi niistä jo kerrottu meille.

”Tässä kohtaa näkyisi selvästi sydämen syke, mikäli sydän sykkisi. Nyt valitettavasti sykettä ei ole.”

Katsoin penkillä istuvaan mieheeni, jonka ilmeestä näin surun hänen kysyessään, onko asia nyt täysin varma. Emme halunneet uskoa sitä todeksi, joten lääkäri joutui varoen toteamaan, että kyllä tässä kohtaa näkisivät mikäli elämää olisi, mutta että voisimme mennä halutessamme käymään toisessakin ultrassa asian varmistamiseksi. Alkion koko vastasi päivälleen viikkojani. Vähistä sanoistaan huolimatta ultraava lääkäri vaikutti myötätuntoiselta. Avustamassa ollut nainen ei sanonut mitään, mutta loi minuun pari ymmärtävää katsetta. Pää oli tyhjä ja sumea. Valutin kyyneleitä, enkä ymmärtänyt juurikaan mitä lääkäri puhui.

Koska verenvuoto oli ultraan mennessä lähes lakannut, tarjosi lääkäri lopulta eteeni pillerin, joka minun olisi pitänyt ottaa saman tein. Toisen olisin saanut mukaani kotiin. En edes tiedä miksi, mutta kieltäydyin pillerin ottamisesta. Lääkäri pyysi meitä hetkeksi käytävään rauhoittumaan, ja tuli hetken kuluttua ultrakuvan kanssa juttelemaan. Saimme kuvan muistoksi, ja yhdessä sovimme, että lähden kotiin ilman pillereitä ja varaan uuden lääkäriajan kun olen saanut pääni selvitettyä. Onneksi seurasin vaistojani.