Ihmismieli

Raskauden puoliväli kolkuttelee parin viikon päässä. Viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen olen vihdoin uskaltanut näyttää onnemme kaikille. Olen tyytyväinen pystyessäni pitämään lupauksen itselleni siitä, että tuon päivän jälkeen minun ei tarvitsisi hävetä tai piilotella onneani. Olo on ollut niin paljon helpompi. Uskaltauduin viimein vaunu- ja lastentarvikekauppoihin, ja olen keskittynyt enemmän tunnustelemaan hentoja liikkeitäsi, kuin huolehtimaan peloissani selviämisestäsi. En antanut itselleni lupaa haaveilla hankinnoista liian aikaisin, ja astuin todella suuren kynnyksen yli kun vihdoin rohkenin lastentarvikeliikkeeseen vaunuja ihastelemaan. Myyjä onnistui pilaamaan tuonkin ilon todetessaan ensimmäisenä, että ”ei teillä vatsan perusteella ainakaan mikään kiire ole”. Siinä tilanteessa tuo vähättelevä kommentti oli lannistaa minut taas täysin.

Välillä ihmismieli tekee tepposiaan hormonien avustamana, ja muistot ensimmäisestä ihmeestämme hiipii ajatuksiin. Noita tuntemuksia on vaikea ymmärtää ja käsittää, mutta on täytynyt vain ajatella, että surutyön ei tarvitsekaan olla vielä kokonaan ohi, eikä uusi raskaus ja uusi pienokaisemme vähennä menetyksemme merkitystä.

Jo aivan alkuraskaudessa muistan mieleeni hiipineen vihan ja sairaat ajatukset siitä, kuinka olisi tämän uuden elämänalkumme syytä, että ensimmäisemme ei saanutkaan elää. Miksi tällä sitten oli oikeus selvitä vaikka ensimmäisellämme ei ollut. Miksi piti kokea tuo kaikki tuska ensin. Eihän se tietenkään voi olla sellaisen syytä, jota ei vielä ole tuossa vaiheessa ollut olemassakaan, mutta olen ajatellut, että nuo tuntemukset ovat olleet viesti siitä, että uusi ihana ja meille niin rakas elämänalkumme ei voi täysin korvata ensimmäistämme. Tuntui niin pahalta että nuo kaikki ensitunteet äidiksi ja isäksi tulemisesta olivat menneet hukkaan. Toisaalta uusi raskaus ja tieto toisesta ihmeestämme, oli juuri suurin apu tuohon menetyksen tuskaan. Lopulta, kiitos siis että annoit itsestäsi kuulua niin pian.

19. viikolla olin jostain syystä hiukan alakuloisella mielellä. Ikävän kaltainen tunne aiheutti surua, vaikka olisi ollut vain tärkeää keskittyä voimaan hyvin itseni, ja sisälläni kasvavan pienokaisen puolesta. Ehkä haikea kaipaus tarkoitti nyt sitä, että on aika alkaa keskittymään siihen, että kohta meillä saattaa oikeasti olla oma vauva sylissämme. On aika päästää irti surusta, ja keskittyä täysillä tulevaan. Vaikka unohtaa ei voi, koskaan.