Ikävä

”Olen ajatellut sinua jokaisena päivänä. Olet ajatuksissa työpaikalla, auton ratissa, lenkillä, kaikkialla. Enkä halua sinua unohtaakaan. Itkenyt en ole pitkään aikaan, paitsi eilen ja tänään. Näinä päivinä on ollut todella ikävä.”

Usein mietin, että onko minulla oikeus ikävöidä? Voinko sanoa ikävöiväni jotain mitä ei vielä ole ollutkaan? Saanko ajatella menetettyä lastamme, vaikka emme tiedä oliko tuo elämä varsinaisesti koskaan alkanutkaan? Miksi pienemme ei vaan saanut elää? Voisinko muistella menetystämme päivänä, jona onnemme vietiin pois? Saanko tuntea olevani äiti? Ajattelevatko muut kaiken vain muutamana tippana verta? Mitä ikävöimistä siinä on?

Sillä hetkellä kun näimme, että jotakin sisälläni oli kuitenkin kasvanut, tuosta elämästä tuli meille todellinen. Sain vihdoin kohteen kaikille tunteilleni, rakastuin. Ja sitten samalla hetkellä hänet jo vietiinkin pois meiltä. Ainakin saisin ikävöidä raskaana olemista. Ikävöisin tunnetta siitä, että minulla on nyt tärkeä tehtävä. Rakastin sitä, että joutuisin jokaisella aterialla miettimään jonkun muunkin kuin itseni parasta. Rakastin sitä, että minun tulisi nyt huolehtia riittävästä vitamiinien saannista ja kiinnittää erityistä huomiota elimistöni hyvinvointiin. Rakastin tunnetta siitä, että minä olen nyt vastuussa jostain niin suuresta, että minun tulisikin ajatella sitä joka hetki. Päätin, että minulla on lupa ikävöidä. Tukeuduin erään yhdistyksen sivuilta lukemaani lauseeseen, jonka mukaan ”Lapsi on olemassa kun raskaus on alkanut…”.

Lopulta kaikki kokemamme oli pakko kääntää vahvuudeksi. Tämän jälkeen osaamme taas arvostaa elämän suuria ja pieniä ihmeitä hiukan enemmän. Olimme kokemusta rikkaampia, olimme saaneet elämältä jotain, mitä kaikki muut eivät voi koskaan saada.

Lopulta oli pakko pakata kaikki konkreettiset muistot pois. Päätin, että seuraavan kerran palaan niihin kun tiedän sen kestäväni.