Kielletyt tunteet
Uutta mahdollisuuttamme odotellessa, alkoivat raskausuutiset lähipiirissä tuntua vastenmielisiltä. Minusta oli epäreilua, että minua paljon nuoremmat olivat onnistuneet raskauksissaan ilman takapakkeja. Sellaiset, joilla olisi vielä tuplasti minuun verrattuna lisääntymisen kannalta olennaisia ikävuosia edessään. Itsesuojeluvaistoni sai minut suhtautumaan tuttavapiirini raskauksiin yhdentekevästi.
Kateus ja katkeruus iski kaupan hyllyllä, kun pian raskaana olevia naisia alkoi olla joka nurkalla. Tuntui, että kaikki muut naiset maailmassa ovat raskaana juuri nyt. Erityisesti katkeruutta aiheuttivat aikaisessa vaiheessa, 8-10 viikoilla, julkistetut raskausuutiset. Kaikki, jotka julistivat naiivisti onneaan jo ennen korkeamman keskenmenoriskiviikkojen päättymistä, saivat kuitenkin pitää pienokaisensa. Julkistuksia kuullessani ajattelin, että tuossahan voi käydä vielä vaikka mitä, mutta jostain syystä juuri nämä ihmiset eivät joutuneet samaa surua kohtaamaan. Huomaan edelleen vuosienkin jälkeen olevani katkera niille, joiden tarina lapsen hankkimisesta muistuttaa elokuvakäsikirjoitusta.
Kaikista yllättävin tunteista oli viha. Yllättävä, hallitsematon ja järjellä selittämätön viha. Vihasin vielä syntymättömiä lapsia, vihasin raskaudestaan iloitsevia tuttavia. Minusta heidän olisi pitänyt tietää, mitä olen juuri joutunut kokemaan, ja osata olla hienotunteisesti puhumatta omastaan. Mielestäni oikeutettua vihaa saivat osakseen ihmiset, jotka valittivat esimerkiksi säästä ja surkuttelevat kuinka eivät saa vieläkään pukea sille omalle pikku pallerollensa niitä ihka uusia ihanansöpöjä kesäshortseja jalkaan, kun aina vaan sataa vettä. Itse olisin tehnyt mitä vaan, että olisin saanut pitää palleroni.
Minulta vaatii rohkeutta tunnustaa, että välillä löysin itseni jopa toivomasta pahaa muille. Ymmärsin kyllä niillä hetkillä, että ajatukseni eivät ole terveitä, vaan käyn läpi niin voimakasta surua, että kaikki tunnetilat eivät olleet hallinnassani. Silti välillä pelästyin että mitä hemmettiä minulle oli tapahtumassa!? Onneksi olen saanut todeta jälkeenpäin noiden ajatusten jääneen niihin hetkiin, ja olen ymmärtänyt että myös nuo tunteet kuuluvat joskus surutyöhön.
Välillä taas vielä viikkojen ja kuukausienkin jälkeen minuun iski puhdas ja voimattomaksi vetävä suru. Tuo suru sai minut itkemään kesken työtehtävien ja unohtamaan kaiken muun ympärilläni. Suru sai minut todella kovasti kaipaamaan pienokaistamme, ja miettimään miksi emme saaneet häntä pitää. Kun varsinaisesti lähipiirissäni ei ollut ketään, jonka olisin tiennyt kokeneen vastaavaa, en pystynyt kenenkään kanssa purkamaan tunteitani. Nolotti surra jotakin, mitä muille ei vielä ollut olemassakaan. Mieheni käsitteli ymmärrettävistä syistä asiaa omalla tavallaan, ja aloin vältellä asian työstämistä myös hänen läsnäollessaan. Lopulta itkin vain kun olin yksin. Piilossa. Salaa.
Vain, yhden sydämen,
meitä kahta varten,
teki taivas aikoinaan.
Kun, luoja näki sen,
enkeleiden virheen.
piti sydän puolittaa.
-Johanna Kurkela