Kun sanat satuttavat

Koska keskenmenokokemuksen ylipääsemisessä tuntui parhaiten auttavan puhuminen, halusin kertoa asiasta avoimesti ystäville ja tutuille uuden raskauden paljastumisen yhteydessä. Ystäväpiirissäni oli lapsettomia, oli niitä joilla oli jo ensimmäinen lapsi, ja niitä, joilla pitkään jatkunut yritys piti edelleen epätietoisuuden tuskaa yllä. Ketään sellaista, jolla olisi mitään kautta ollut sen läheisempää tietoa tai kokemusta keskenmenosta, ei lähipiirissäni ollut. Oli varmasti vaikea käsittää kokemustani kaikkine vaiheineen, vaikka kuvailin tuntemuksiani ja kokemuksiani hyvin yksityiskohtaisesti.

Suurin osa suhtautui asiaan hämmentyneen ymmärtävästi. Heistä huomasi, että eivät osanneet sanoa mitään, mutta pyrkivät ymmärtämään tuskani. Osa ymmärsi senkin, että olen uudessa raskaudessa tuon kokemuksen jälkeen tietenkin varuillani ja peloissani. Niiden kanssa, jotka vielä elivät epätietoisuudessa omasta kohtalostaan lapsen saamiseen liittyen, huomasin paljon yhteneviä ajatuksia ja samanlaisia tunnetiloja. Ymmärsimme toistemme kateuden, katkeruuden ja surun, vaikka olimmekin hieman eri tilanteessa. Ymmärsimme, miten toisen oli vaikeaa heittäytyä ilakoimaan muiden raskausuutisista, vaikka niitä olisi ilouutisina halunnut juhliakin.

Sitten oli niitä, joilla ei ollut aavistustakaan miten kohdata toisen surukokemus. Niitä, joilla ei ollut minkäänlaista tilannetajua omien ajatuksiensa julkituomisessa. Sain kuulla, miten muut ovat selvinneet omista vaikeuksistaan hymyssä suin sen enempiä murehtimatta. Sain kuulla, miten joku toinen oli käsitellyt keskenmenonsa kuin minkä tahansa arkipäivän. Kertoja tosin unohti mainita, että kyseisellä keskenmenon kokeneella oli jo ennestään lapsia. Epätietoisuus siitä, saako koskaan tulla äidiksi, saattoi poissaolollaan helpottaa asiaa.

Vastaukseksi siihen, miten konkreettisesti kerroin itse jo lapsen ja äidiksi tulemisen kokeneeni, sain kuulla ihmettelevän lausahduksen siitä, että sehän oli vasta pelkkää verta. Kun kerroin että ei, se ei ollut vain verta, vaan se oli jo jotain mitä pidin kädelläni, ja joka saattoi jo hiukan muistuttaa ihmisenalkua, kokemustani verrattiin jo aborttiin. Pelko uuden raskauden menettämisestä kiellettiin käskemällä lopettaa turha murehtiminen. Kaikki menee ihan hyvin, tiesi moni kertoa, vaikka minä tai lääkäritkään emme voineet vielä sellaista varmaksi todeta.

Ystävyyssuhteet joutuivat koetukselle, kun odotin saavani tukea ja kuuntelijan, mutta sainkin osakseni vähättelyä ja hämmästelyä siitä, miten voin kokea niin raskaasti näinkin vähäpätöisen asian. Onneksi oli myös niitä kuuntelevia ystäviä. Niitä, jotka eivät osanneet sanoa mitään, eikä heidän tarvinnutkaan.