Maailmamme pysähtyi

Aurinkoisena päivänä lähdin onnellisena viettämään viimeisiä kesälomapäiviäni harrastukseni pariin. Edellisenä päivänä olin ollut täysin väsymyksen ja uupumuksen tuupertama, mutta nyt minulla oli energiaa kuin kahden ihmisen edestä. Vietin koko päivän ulkona liikkuen, ja vielä illansuussakin minulla riitti energiaa. Yhtäkkiä kesken liikuntatuokion tunsin, että nyt tapahtui jotain, jonka johdosta olisi ehkä syytä hakeutua lähimpään vessaan. Ystäväni jäivät odottamaan minua kun lähdin käymään läheisessä rakennuksessa tarkastamassa tilanteen. Tuo rusehtava normaali raskauteen kuuluva vuoto oli muuttunut verisenpunaiseksi. Ilmeisesti minut valtasi jonkinlainen shokkitila, sillä kaverit odottelivat minua ulkona jotta päästään jatkamaan matkaa. Läjä käsipaperia ensiavuksi ja lähdin jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hetken kuluttua kuitenkin kyyneleet nousivat silmiini ja kerroin kavereilleni joutuvani lähtemään. Soitin matkalla autolle miehelleni, ja muistan vain sanoneeni että ”Nyt mä sain ihan varmasti keskenmenon.”.

Kotiin päästyäni aloimme heti yhdessä tutkia internetin loputtomasta tietotulvasta, mitä minulle saattoi olla tapahtumassa. Itse olin jo menettänyt suurimmat toiveeni pienokaisemme selviämisestä, mutta mieheni uskoi enemmän vaihtoehtoihin istukkaan liittyvästä hematoomasta ja valekuukautisista. Ehkä miehen kannustus rauhoitti hiukan, mutta seuraavana aamuna soitin heti neuvolaan ja kerroin tilanteen. Sain nopeasti samalle iltapäivälle ajan ultratutkimukseen, ja onneksi miehenikin pystyi kesken työpäivän tulemaan mukaan.

***

”Tämä saattaa olla tähänastisista elämäni hirvein päivä. Hakeuduin kuukautisoireiden kaltaisen vuodon ja säryn takia ultratutkimukseen, ja uutinen oli se pahin mitä saattoi odottaa. Sydämesi ei sykkinyt. Piinaava odotus on päättynyt, ja kaikki alkaa nyt alusta.”

Pieni elämä oli päättynyt. Vasta paljon myöhemmin olen pystynyt itselleni myöntämään, että se ei välttämättä ollut koskaan ehtinyt kunnolla alkaakaan. Mutta meille se pieni elämä, jonka saimme ultrassa omin silmin nähdä, oli täyttä totta. Emme olleet menettäneet ainoastaan pienen pientä ihmisenalkua, johon ehdimme jo tuona koko maailman romahduttavana hetkenä rakastua. Olimme menettäneet myös ensitunteen, kun saamme tietää olevamme tulossa äidiksi ja isäksi. Olimme menettäneet sen naiivin ilon ja innokkuuden, jonka ensikertaa raskaana oleva varmasti useimmiten alkumetreillä kokee. Emme tulisi enää koskaan kokemaan samoja tunteita, ainakaan samanlaisina.

Pahalta tuntui myös se, että koko tulevaisuus, jonka oli jo ehtinyt mielessään miettiä, menee nyt kokonaan uusiksi. Piinaava odotus alkaa alusta, ja tällä kertaa odotus on varmasti vain entistä piinaavampi. Vauvakirjankin olin jo mennyt sotkemaan, kun huomaamattani hiukan innostuin liikaa. Tarkoitus oli merkitä kirjaan vain meidän nimet ja sisarukset, mutta heti seuraavalla rivillä puhuttiin päivästä jolloin saimme tietää raskaudesta, sekä arvioidusta syntymäajasta, nehän meillä olikin jo tiedossa! Tajusin jo tuolloin että ehkä oli hiukan liian aikaista, mutta vielä positiivisten ajatusten siivittämänä en osannut asiaa katuakaan. Myöhemmin mieheni lohdutti, että voihan meidän ensimmäinen elämänalkumme kulkea kirjan sivuilla muistona. Emme kuitenkaan haluaisi, emmekä voisikaan unohtaa häntä, joka ehti jo antaa meille niin paljon onnen ja ilon tunteita.