Matkan varrella mietiskeltyä

Surutyön ja toipumisen aikana tuli ajateltua kaikenlaista. Kaipasin selityksiä ja mietin syitä asioille, vaikka tiesin että mitään lääketieteellisiä selityksiä ei löydy. Oli kuitenkin helpompi jatkaa eteenpäin, kun tukeutui uskomuksiin ja arvailuihin tapahtumien kulusta.

Välillä mietin, että olisiko esimerkiksi tuulimunaraskaus ollut helpompi kestää. Tai kohdun ulkopuolinen raskaus, jolla ei olisi kuitenkaan ollut mahdollisuutta kehittyä normaalisti. Tuulimunaraskauden mahdollisuuteen olin osannut varautua, mutta keskenmenoon en. Olen kokenut tunnekokemuksen osalta ratkaisevana sen, että sisälläni oli todella kasvanut hyvää vauhtia ihmisenalku, vaikkakin sen elämä oli jo päättynyt sillä hetkellä kun olemassaolo todettiin. Tuulimunan kyseessä ollessa ei olisi ollut surulle ja ikävälle konkreettista kohdetta, ei olisi ollut alkiota jota pidellä kädessään ennen hyvästejä.

Toisaalta taas sanotaan, että kuolleen sikiön tai alkion näkeminen auttaa vanhempia suuresti surutyössä ja asian käsittelemisessä. Tästä syystä myös sairaalassa kuulemma aina suositellaan mahdollisuutta nähdä alkio, ennen kuin se viedään pois. Me saimme surullemme kohteen, olisiko kuitenkin ollut vaikeampaa käsitellä surua ja menetystä jos keho olisikin vain huijannut olevansa raskaana!? Toisaalta, keskenmeno todennäköisesti johtui jostakin kromosomipoikkeavuudesta tai muusta viasta, jonka johdosta alkiolla ei kuitenkaan olisi ollut se suurempia mahdollisuuksia kehittyä normaalisti. Oli vaikea hyväksyä selitystä, että keskenmenoja nyt vain sattuu.

Useita keskenmenoja saanut tuttavani kertoi olevansa helposti hedelmöittyvää sorttia. Raskaudet saivat nopeasti alkunsa, mutta päättyi usein keskenmenoihin ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheilla. Hän uskoi, että helposti hedelmöittyvillä naisilla alkaa hiukan ”huonolaatuisemmatkin” munasolut kehittyä helpommin, vaikka ne eivät sitten lopulta elinkelpoisia olisikaan. Tämä kuulosti tuolloin järkevältä selitykseltä, vaikka ilmeisesti mitään lääketieteellistä perustetta asialle ei olekaan. Myös kuulopuheiden perusteella kuitenkin mututuntumani on, että nopeasti ja helposti raskaaksi tulevat saavat useammin keskenmenoja.

Oli helpottavaa lukea jo heti keskenmenon todetessani, että keskenmenoa ei voi itse aiheuttaa, vaikka yrittäisikin. Siitä huolimatta itsekin tulin käyneeksi läpi kaikki viime päivien tapahtumat. Olin kyykkinyt puutarhassa tuntitolkulla kuumassa kelissä, harrastanut liikuntaa samalla tempolla kuin aikaisemminkin, syönyt jonakin päivänä huonosti ja valvonut myöhään, tajunnut foolihapon lisäravinteellisen merkityksen alkuraskaudessa liian myöhään… Syyllisen etsintä sai siis minutkin katsomaan peiliin pienen hetken ajan, kunnes ymmärsin, että en ollut tehnyt mitään väärin, enkä olisi voinut mitenkään vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Monesti teki mieli kuuluttaa asiasta koko kansalle, jotta kenellekään muulle se ei tulisi niin yllätyksenä kuin itselleni. Toisaalta välillä ymmärsin myös neuvolassa kuulemani lähestymistavan turhasta ilon ja onnen pilaamisesta, ja ajattelin että olisipa kurjaa suotta pelotella kaikkia vasta perhettä suunnittelevia ystäviäni. Silti minusta oli parempi, että mahdollisimman moni tiedostaisi asian, jos varautuminen helpottaisi edes hiukan mahdollisen surun kohdatessa. Halusin myös kertoa siksi, että olisin valmiina olemaan vertaistukena tarvittaessa, sellaista kun kovasti olisin itsekin aikanaan kaivannut.

Ehkä tämä asioiden mielessä pyörittely oli vain ainoa keino käsitellä ja työstää tapahtunutta. Keskusteluseuraa ei juuri raskauden salassapidon vuoksi ollut, ja minusta olisi ollut aika karua kuulijan puolesta kuulla uutinen vasta jälkeenpäin, sitten kun jäljellä oli enää suru ja tuen tarve. Itse olisin voinut ja halunnutkin kokemukseni jakaa, mutta usein se ei tuntunut sopivalta.