Hurjinta, kauneinta ja ihmeellisintä

Surullisen viestin vahvistaneen ultran jälkeen päivät olivat onneksi jo valmiiksi rytmitetty asian läpikäymistä ajatellen. Ultran jälkeisenä päivänä oli neuvolan lääkäri, joka oli siis varattu jo aikaisemmin raskauden seurantaa varten. Sain puhua asiasta jollekin ääneen, ja sain vahvistusta siihen että en todellakaan ole asian kanssa yksin. Toisaalta terveydenhoitajien ja lääkärin sanat olivat rohkaisevia, toisaalta taas hiukan väärin valittuja. Oli pakko alkaa hakea positiivisia asioita mm. siitä että olimme onnistuneet raskaaksi tulemisessa melko nopeasti, ja raskaus oli vieläpä alkanut kehittyä melko normaalisti. En osaa edes kuvitella millaisen tuskan kokee sellainen, jolle raskautuminen on ollut vuosien yrittämisen tulos, ja sitten kaikki päättyisikin näin. Meillä oli siis asiat vielä melko hyvin.

Kahden päivän päähän oli varattu uusi käynti gynekologille siltä varalta, että keskenmeno olisi keskeytynyt ja tarvitsisin lääkkeellisen tyhjennyksen. Onneksi asiat alkoivat edetä spontaanisti edellisenä iltana, ja kaikki oli hyvin nopeasti ohi. Olin juuri rohkaistunut ulkoilemaan, kun tunsin, että nyt on päästävä kotiin, heti. Siinä vaiheessa ei jäänyt epäselväksi, miksi synnytykseen liittyvää kohdun tekemää lihastyötä kutsutaan juuri supistuksiksi. Aaltoilevasti etenevä pystysuuntainen puristus tuntui tekevän juuri sitä mitä supistuksen kuuluukin, työnsi ulos sitä, mitä keho ei pystynyt enää sisällään kantamaan. Ehdin juuri ja juuri kipujen saattelemana vessaan, kun tajusin, että nyt tapahtuu.

”Hurjinta, kauneinta ja ihmeellisintä mitä koskaan tähän asti olen kokenut, oli pitää sinua kädelläni. Niin täydellisen pyöreä ohut sikiöpussi, jonka sisällä sinä nukuit. Kippurassa, silmäsikin erotin. Meidän rakas pieni elämänalku. Olisi tuntunut irvokkaalta jatkaa tuota hetkeä yhtään pidempään, joten pian laitoin sinut pois. Olo oli saman tien huojentunut. Pahimmalta tuntui odottaa tulevaa, kun olit vielä sisälläni, mutta et elossa. Kyynelet lakkasivat virtaamasta. Yhtäkkiä kaikki muuttui todeksi. Olit lopullisesti poissa.”

nimetön.png

 

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Hetki, jota ei halunnut uskoa todeksi

Vuodon jäkeisenä päivänä ultrassa meidät otti vastaan vähäsanainen mieslääkäri. Hetken aikaa ultrattuaan, hän käänsi ruudun minuun päin ja alkoi kertoa mitä ruudulla näkyy. Kohtu. Lapsivettä. Alkio. Siinä vaiheessa ymmärsin, että mikäli elon merkkejä olisi näkynyt, olisi niistä jo kerrottu meille.

”Tässä kohtaa näkyisi selvästi sydämen syke, mikäli sydän sykkisi. Nyt valitettavasti sykettä ei ole.”

Katsoin penkillä istuvaan mieheeni, jonka ilmeestä näin surun hänen kysyessään, onko asia nyt täysin varma. Emme halunneet uskoa sitä todeksi, joten lääkäri joutui varoen toteamaan, että kyllä tässä kohtaa näkisivät mikäli elämää olisi, mutta että voisimme mennä halutessamme käymään toisessakin ultrassa asian varmistamiseksi. Alkion koko vastasi päivälleen viikkojani. Vähistä sanoistaan huolimatta ultraava lääkäri vaikutti myötätuntoiselta. Avustamassa ollut nainen ei sanonut mitään, mutta loi minuun pari ymmärtävää katsetta. Pää oli tyhjä ja sumea. Valutin kyyneleitä, enkä ymmärtänyt juurikaan mitä lääkäri puhui.

Koska verenvuoto oli ultraan mennessä lähes lakannut, tarjosi lääkäri lopulta eteeni pillerin, joka minun olisi pitänyt ottaa saman tein. Toisen olisin saanut mukaani kotiin. En edes tiedä miksi, mutta kieltäydyin pillerin ottamisesta. Lääkäri pyysi meitä hetkeksi käytävään rauhoittumaan, ja tuli hetken kuluttua ultrakuvan kanssa juttelemaan. Saimme kuvan muistoksi, ja yhdessä sovimme, että lähden kotiin ilman pillereitä ja varaan uuden lääkäriajan kun olen saanut pääni selvitettyä. Onneksi seurasin vaistojani.

CIMG1883 (3).JPG

 

Perhe Raskaus ja synnytys