Puolivälin jännitystä

Oli vihdoin aika, kun meidän oli määrä päästä näkemään sinut rakenneultrassa. Tuota päivää oli odotettu viikkotolkulla, olin laskenut päiviä ja öitä, jotka eivät tuntuneet kuluvan millään. Lauantaina tuntui että torstaihin on ikuisuus. Halusin niin kovasti nähdä sinut taas. Juuri kun edellinen työpäivä oli päättynyt ja ajattelin, että huomenna jo näemme, soi puhelin ja minulle kerrottiin että ultra-aikamme oli pakko siirtää sairastapauksen vuoksi. Pettymyksen kyyneleet alkoivat valua kasvoilleni, juuri kun luulin selviytyväni, annettiinkin viisi päivää lisää odotusta. Pettymys iski niin kovasti, että olin jo aikeissa perua kaikki viikonloppuna sovitut menot ja juhlat, minulla ei nyt vaan olisi voimia mihinkään muuhun. Itkin koko matkan kotiin, ja pettymys purkautui vielä kotonakin. Vaikka oikeasti minulla ei ollut edes mitään hätää. Olin tuntenut liikkeesi jo muutamia viikkoja, ja nyt jo lähes päivittäin. Niinkään ei siis tarvinnut jännittää sitä oletko elossa, kun jatkuvasti muistuttelit siitä itsekin. Lisäksi aikaa peruttaessa minulle kerrottiin että alkuraskauden ultrattaville äideille oli annettava ensisijaisesti vapaat ajat, ja tämän pystyin ymmärtämään enemmän kuin hyvin. Heillä sitä vasta jännitettävää onkin. Pikkuhiljaa tuo viisi päivää alkoi jo tuntua ihan siedettävältä ajalta, olisihan se jo kuitenkin melko pian.

Kaikille muille tuntui ensimmäinen ajatus olevan se, että haluammeko tietää sukupuolesi. Itse halusin vaan tietää sinun olevan elossa, ja että sinulla on kaikki hyvin. Tuntui jopa erittäin loukkaavalta, kun ihmiset kyselivät että kumpaako toivomme, poikaa vai tyttöä. En todellakaan osannut kohdistaa ajatuksiani sukupuolen toivomiseen, kun matkallamme oli vielä niin paljon muuta mistä pitää selvitä. Varsinkin kun jotkut ihmiset tiesivät, mitä olimme joutuneet kokemaan, ja miten vaikeaa minun oli ylipäätään uskoa vielä uuteen onneemme. Kokemuksistamme tietämättömille läväytin totuuden päin kasvoja toivoen, että he tajuaisivat kysymyksensä olleen typerä ja epäkorrekti.

Rehellisesti sanottuna itsekseni mietin, että josko jokin toive kenties herää vasta myöhemmin, kuultuamme sukupuolesi tai jo nähtyämme sinulla kaiken olevan hyvin. Mutta sukupuolen paljastuminen oli lopultakin vain sivuseikka, tärkeintä oli taas selvitä yhdestä vaiheesta rauhallisin mielin. Tuntui monesti, että muut ihmiset toivoivat jotain meidän puolesta, ja se sai minut välillä toivomaan jopa päinvastaista, ihan vaan tasavertaisuuden vuoksi. Ymmärrän hyvin, että toisilla saattaa olla vahvojakin toiveita sukupuolen suhteen, mutta tuntuu itsestä pahalta kun niistä puhutaan ääneen. Kun ajattelee miten pitkä ja vaikea on kehittyvän alkion matka alkumetreiltä asti, tuntuu todella niin toissijaiselta ajatella, että sen pitäisi vastata vielä vanhempien odotuksia muullakin tapaa. Vaikka sanotaan, että odotuksien täyttymisellä ei ole loppujen lopuksi vaikutusta lasta kohtaan kehittyvän rakkauden määrään, tuntuu se silti väärältä.