Syntymän ihme
Oli maailman kaunein kevätpäivä, ja aurinko paistoi heti aamuseitsemältä kun heräsin taas supistuksiin. Käytiin jälleen sairaalalla tarkistuttamassa tilanne, ja illalla koko päivän jatkuneiden supistusten jälkeen lähdimmekin kotoa viimeistä kertaa kahden hengen perheenä.
Jännitys tiivistyi tilanteen edetessä. Milloinkahan vihdoin saamme sinut syliimme? Miltä se vihdoin tuntuu? Tunnenko heti olevani nyt viimein äiti? Purskahdanko itkuun, ja saanko sitä milloinkaan loppumaan? Synnytys oli aikalailla sellainen kuin olin kuvitellutkin, kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Voimat se vei siinä määrin että viimeisistä ponnistuksista muutama tunti eteenpäin tapahtumat ovat hyvin hatarassa muistissa. Muistan kun kätilö nosti sinut korkealle ilmaan jotta näkisin sinut. Pian vedit ilmaa keuhkoihisi ja rääkäisit asiaankuuluvasti. Sitten sain sinut paitani alle. Siinä sinä vihdoin olit. Meidän oma rakas pieni vauvamme. Kaikista matkan vaaroista selvinneenä.
Olin odottanut äitiyden tuntuvan järisyttävältä ja saavan mielen ihan sekaisin. Ihanuutesi toki oli sanoinkuvaamatonta, mutta kaikki tuntui yllättävän luonnolliselta. Kaikki sujui kanssasi hyvin alkumetreiltä asti, ja pääsimme kotiin kahden vuorokauden jälkeen. Oli jännittävää jättää sairaalaympäristö, emmehän ollut vielä olleet kanssasi missään muualla. Kotona tuli hetkellisesti turvaton olo, miten saan sinut pidettyä hengissä!? Sairaalassa tiesi avun olevan lähellä, vaikka emme juuri apua siellä ollessamme tarvinneetkaan.
Ensimmäisenä iltana jännitti todella nukahtaa. Tarvitsin kuitenkin itsekin unta, ja aamu toisensa jälkeen yritin kasvattaa luottamusta siihen että kaikki menee hyvin. Kipeät muistot ja niiden aiheuttama menettämisen pelko oli vaikuttanut mieleeni pysyvästi. Erilaiset pelot olivat osa jokaista päivääni, mutta sain pidettyä itseni järjissäni ja osasin todella myös nauttia ajasta vastasyntyneen kanssa. Sain jokaisena hetkenä olla äärettömän kiitollinen siitä, mitä meille oli suotu.
Uskon, että kokemuksen opettama kiitollisuus auttoi niiden muutamien rankkojen hetkien yli, joita vauvavuotena kohtasimme. Ei tullut mieleen valittaa kahden tunnin välein herättävästä vauvasta, tai myöhemmin vakiintuneista aamuviiden herätyksistä. Tiesin, että vuosi takaperin olin kipeästi toivonut, että kunpa olisi hän, joka herättää. Piti kuitenkin muistaa kaiken kiitollisuuden keskellä tunnustella omaa jaksamistaan myös rehellisesti. Omaa väsymystä tai uuden elämäntilanteen henkistä haastavuutta ei saanut vähätellä, jos ne tuntuivat yltyvän ylitsepääsemättömäksi. Onneksi niin vaikeita hetkiä ei tullut, ja saimme todella kokea vanhemmuuden onnen ja ilon sellaisena kuin olimme odottaneetkin.