Viimeinkin

Pitkään muita blogeja seuranneena huomasin, että Lilyn toimitus oli nostanut jonkin aikaa sitten esiin aiheen, mikä sai minut aikanaan kirjoittamaan. Aluksi kirjoitin terapeuttisessa mielessä itselleni, mutta pian huomasin kirjoittavani tarinaa, jonka haluaisin jonkun joskus lukevan.

Ollessani itse pohjalla, liikkui päässäni vain joukko kysymyksiä; Miksi juuri minä? Miten tästä voi jatkaa eteenpäin? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Selviänkö tästä ikinä? Saanko koskaan pidellä sylissäni omaa lasta? Saanko kokea olevani jo äiti? Voinko puhua ensimmäisestä lapsestani? Pitäisikö viettää vuosittain muistopäivää? Mikä päivämäärä tuo päivä pitäisi olla? Saanko tuntea näin, vaikka jollakin voi olla vielä rankempaa?

Hakiessani tietoa internetin loputtomasta tietotulvasta, löysin erään nuoren naisen kirjoituksen omasta kokemuksestaan. Muut aiheeseen liittyvät tekstit olivat lyhyitä otteita keskustelupalstojen rönsyilevästä ja provosoivasta viestinvaihdosta, mutta tuon nuoren naisen teksti oli siinä tilassa parasta mihin saatoin törmätä. Ilman tuota tekstiä, en tänä päivänäkään ymmärtäisi vertaistuen voimaa, enkä tuolloin osannut vertaistukea sanan oikeassa merkityksessä edes kaivata. Kun joku kertoi samanlaisesta kokemuksestaan kuvaten tarkkaan jokaisen yksityiskohdan ja pukien sanoiksi nuo hullulta kuulostavat tunteet, tajusin, että en ehkä sittenkään ole tulossa hulluksi. Olen vain kohdannut yhden tähänastisen elämäni suurimmista suruista ja minulla on lupa surra.

Vaikka kyseisen nuoren naisen tarina oli tapahtunut tuolloin yli vuosi sitten, oli nuo aiheeseen liittyvät tekstit silti bloginsa luetuimpia. Enkä yhtään ihmetellyt asiaa kun totesin miten vähän vertaistukea tuossa tilassa oli saatavilla. Mietin että miksi? Miksi kukaan ei halua puhua aiheesta? Miksi millään sivustolla ei kerrottu yksityiskohtaisesti mitä tulevina päivinä on odotettavissa? Tai miten minun pitäisi kokea pääni sisällä vellovat ajatukset ja tunteet? Lähetin kirjoittajalle sähköpostia kiitokseksi, kiitin rohkeudesta ja rehellisyydestä, hän kun kirjoitti aiheesta jopa omilla kasvoillaan. Selvittyäni ensimmäisistä vaikeimmista viikoista, minusta alkoi tuntua että haluan kertoa oman tarinani koko maailmalle. Toisaalta halusin pitää asian perheemme sisällä, jotta ei tarvitsisi jatkuvasti selitellä. Toivoin, että jonain päivänä saisin olla tuo nuori tyttö, joka pelastaa jonkun pohjattomalta tuntuvan surun keskellä.

Omasta kokemuksestani on jo aikaa, mutta nyt olen tässä tarinani kanssa. Blogikirjoittajien määrän kasvaessa huimaa vauhtia, luulen että tänäpäivänä vertaistukea saattaa löytyä helpommin kuin oman kokemukseni aikoihin. Siitä huolimatta tuntuu että aiheelle on tilausta, vaikka toimituksen noston alle ilmestyneiden kommenttien vähyys yllättikin. Ehkä kaikki eivät ole vieläkään valmiita puhumaan aiheesta.

En vielä tiedä miten ja millaisten aiheiden parissa jatkan blogini kanssa myöhemmin, mutta nyt haluan jakaa tämän Minun tarinani.