#MeToo – miksi siitä on silti niin vaikea puhua?
En halunnut julkaista mitään asiaan liittyen muissa sosiaalisen median kanavissani, en vaikka sen olisi pystynyt tekemään hyvinkin yleisellä tasolla. Seksuaalista häirintää kohtaa lähes päivittäin ja useimmiten tökeröt kommentit tai pienet fyysiset vihjailut jaksaa ohittaa huumorilla ja jättää omaan arvoonsa. Muutama päivä sitten vastaani tuli erään aiemman deittailemani miehen kysely erään sosiaalisen median ”päivän tarinassa” ja vereni lopulta kuohahti sen verran reippaasti etten enää pystynyt olemaan hiljaa. Mutta siitä lisää kohta.
Olen joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi jo alle kouluikäisenä. Yli kymmeneen vuoteen en uskaltanut kertoa kenellekään. Edelleen ensimmäinen mieleeni tuleva ajatus on häpeä enkä varmasti ole käsitellyt asiaa tarpeeksi että voisin sanoa siitä yli päässeeni. Tuskin koskaan pääsenkään. Epäilen kokemusten vaikuttaneen suuresti siihen, miten suhtaudun miehiin ja parisuhteisiin vielä nyt aikuisenakin. Tietynlainen hyväksytyksi tulemisen tarve on hetkittäin erittäin läsnä ja saatan suvaita melko tökeröäkin käytöstä hetkittäin. Ajaudun helposti suhteisiin joissa asetelma on joko erittäin epäsuotuisa tai tiedän muuten ettei toinen tule pääsemään liian lähelle.
Tinder-urani alkuaikoina tutustuin aivan ihanaan mieheen jonka kanssa puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä, jopa näistä lapsuuden ikävistä kokemuksistani joista en monelle ole kertonut. Hän oli korkeasti koulutettu ja taisi tietää tarkalleen mistä naruista vedellä; hänen kanssaan tunsin olevani erittäin hyvä ellen täydellinen. Valitettavasti illuusio ei kestänyt edes toisten varsinaisten treffien yli.
Olimme vitsailleet muutaman kerran siitä miten toinen ilmestyisi yhtäkkisesti toisen työpaikalle ihan vain saadakseen aikaan pientä hämmenystä kesken työpäivän. Mies oli maininnut ohimennen joutuvansa minua tällaisesta tilanteesta ”rankaisemaan” ja olin sivuuttanut kommentin lähinnä samanlaisena vitsinä kuin juttu kokonaisuudessaankin oli ollut. Toisilla treffeillä hauska vitsi muuttui ei-niin-hauskaksi tilanteeksi jossa mies yhtäkkisesti toteutti puhumansa rangaistuksen käyttäen fyysistä väkivaltaa ja hyödyntäen lähes kaksinkertaista ruumiinpainoaan niin ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta ulospääsyyn tilanteesta. Menin jonkinlaiseen shokkiin: en pystynyt käskemään häntä lopettamaan vaikka kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Nostin käteni puolustuksesi mutta hän painoi sen väkivalloin alas. Jälkeenpäin hän lähinnä naureskeli tilanteelle ja minä edelleen järkytyksessäni pysyin hiljaa. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle viestin jossa kertoi olevansa todella loukkaantunut kun en kehunut yhteistä mukavaa iltaamme ja sitä miten hyvältä hän oli näyttänyt. Kylmäävä tunne vatsanpohjassa kesti pari päivää. Mies käyttäytyi kuin kaksi aivan eri ihmistä samassa ruumiissa ja sai asian kuulostamaan siltä, että olin käyttäytynyt häntä kohtaa todella huonosti ja olin anteeksipyynnön velkaa. Lopulta uskaltauiduin kertomaan tilanteesta eräälle miespuoliselle kaverilleni joka palautti minut maanpinnalle tyypin suhteen.
Tapaus oli jo painunut mielessäni taka-alalle, onhan siitä yli vuosi. Kuitenkin kyseinen mies julkaisi eräällä sosiaalisen median tilillään päivityksen, jossa totesi ettei ole uskoakseen koskaan häirinnyt naisia seksuaalisesti mutta on kehunut tuntematonta naista kaupungilla kauniiksi ja halusi naisten rehellisen vastauksen siitä, onko tämä sopivaa (ja käytti toki hästägiä #metoo). Tunsin saman kylmäävän tunteen vatsanpohjassani ja päätin etten voi olla enää hiljaa vaikka kokemukset hävettävätkin.
Olinko vitsiä asiasta heittämällä jollain tavalla antanut hiljaisen hyväksyntäni ruumiilliseen kuritukseen? Se että en järkytyksessäni osannut sanoa ei tarkoitti kyllä? Eniten tilanteessa ehkä loukkasi juuri se että hän tiesi mitä joskus oli tapahtunut ja pystyi silti tekemään niin.