Ero

Kolme vuotta, seitsemän kuukautta. Iloja, suruja, juhlapyhiä ja vaikeita aikoja. Kolme asuntoa, kaksi kaupunkia. Riippuvuuksia ja Iltalehden uutiskynnyksen ylittäneitä perhepiirin tragedioita. Ulkomaanmatkoja, superfoodeja ja Netflix -sarjoja. Työstressiä, maksamattomia laskuja ja uusia autoja. Riitoja, erilaisia arvoja ja haluttomuutta. Lista jatkuisi varmaan loputtomiin. Meidän yhteinen matka kuitenkaan ei jatku. 

Ihminen on siitä jännä, että vaikka tietäisi mikä olisi itselleen parhaaksi, päätöksenteko on silti kovin hankalaa. Jos on kaksi vuotta miettinyt eroa ja käynyt päässään läpi kaikki järkevät syyt miksi olisi parempi yksin kuin yhdessä, sitä löytää itsensä vielä viime metreillä kyseenalaistamssa päätöstään. Entä jos kuitenkin ylireagoin? Entä jos mun odotukset vaan on epärealistisia? Ehkä kuitenkin olisi parempi olla yhdessä ja vähän onnetomia kuin yksin? Jos en kuitenkaan löydä enää koskaan ketään? On valmis tekemään vaikka minkälaisia kauppoja.

Vahvana hetkenä yrittää miettiä järkevästi. On jo kaikkea. On viisi vuotta kestänyt määräaikainen työsuhde, kaunis asunto johon saa (melko kovalla hinnalla) jäädä asumaan, on perheenjäseniä, ystäviä ja kavereita. On terveys ja halu huolehtia itsestä vieläkin paremmin. On kaikkea ja kuitenkin tuntuu ettei enää mitään.

Jotain kuitenkin täytyy alkaa kehittämään. Selviytymiskeinoja. Tinder -deittejä? Aikusiällä olen viettänyt lähinnä hyvin lyhyitä hetkiä yksin, joten olo on hieman hämmentynyt. Miten sinkkumarkkinoilla nykyään edes toimitaan näin lähes kolmekymppisenä? Aion ottaa selvää.