Kommunikoinnin kiemurat

Naisten ja miesten välisestä kommunikaatiosta ja sen hankaluudesta löytynee jos jonkinlaista kirjoitusta aina romaaneista itkuvirsiin. Itselle kyseinen aihe on treffailun saralla tullut viime kuukausina liiankin tutuksi. Nykypäivänä pikaviestien, videopuheluiden ja snäppien keskellä on totuttu siihen, että viestitellä voi nopeasti ja kepeästi. Lähes jokainen on saatavilla melkeinpä kellon ympäri sijainnista riippumatta. Kynnys lähettää kuva ostoskassin sisällöstä tai vastasataneesta lumesta kotipihalla töihin lähtiessä on matala, eikä viestien sisältöä useinkaan tule pohdittua sen tarkemmin ennen ”lähetä” -napin painallusta. Jonkintasoista keskustelua pystyy siis ylläpitämään suhteellisen helposti ilman, että itsestään tarvitsee välttämättä antaa juuri mitään toiselle. Kuvilla ja muilla päivityksillä pystytään myös luomaan melko helposti kaunisteltu totuus omasta arjesta, sen ihmeellisyydestä ja kiirellisyydestä. 

Olen kohdannut nyt treffisauralaisteni joukossa hyvinkin erityylisiä kommunikoijia ja keskustelijoita. On (ehkäpä ammattinsa puolesta) lähes hypnoottisen hyviin keskusteluihin yltäviä miehiä, perinteikkäämpiä joiden mielestä asiallinen vastaus viiden rivin viestiisi on ”Jep.” ja miehiä jotka täyttävät kaikki viestikanavat jatkuvalla jutustelulla ilman että varsinaisesti koskaan vastaavat kysymyksiisi tai ottavat kantaa juuri mihinkään. Joidenkin kanssa keskustelu alkaa heti alkumetreillä rullata omalla painollaan mallikkaasti kun taas toisten kanssa ei pääse millään etenemään. Usein keskustelut sujuvat livenä toki hieman paremmin mutta yritäpäs pitää suhdetta yllä miehen kanssa, joka kommunikoi huonosti! Asioiden sopiminen tuntuu ylisepääsemättön vaikealta kun kysymykseen ”Mitä teet viikonloppuna” tulee vastauksena kolme kuvaa ja pitkä runo täysin aiheen vierestä…