Kirjoita blogia

Tänään olen parempi bloggaaja – tai en ainakaan ala naputella postausta 23.41. Sen sijaan olen ehkä huonompi opiskelija, kun keskeytän metodi-osan kirjoittamisen tämän takia. … paitsi jos totta puhutaan, niin se oli jo keskeytynyt, kun kirjoituskumppanini lähti kotia kohti. Tarvitsisin ilmiselvästi jonkun katsomaan vierestä, että todella työskentelen. Itsekuria, itsekuria. 

Siinä mielessä en ehkä ole sen parempi bloggaaja kuin aiemminkaan, että en osaa antaa kirjoituksilleni teemaa. Rakastan sulkuja, ja eritoten niiden sisällä tapahtuvaa asiasta poikkeamista. 

Okei. Minulla oli jokin aihe. Hmmh. Se, että tämä kirjoittaminen on varmaan jonkinlaista itsensä parannusta. You can’t expect a sweet life if you surround yourself with sour people, vai miten se meni (jos et ole vielä snaijannut, tykkään ehkä vähän äklönkliseisistä pinterest-quoteista. Mutta obs, huomaa selkeä raja pinterest-quotejen ja Facebook-quotejen välillä. Ensimmäisissä ei ikinä käytetä comic sansia..), tajusin tänään. Olen pitänyt tumblr-blogia jo useamman vuoden, vailla mitään muuta agendaa kuin ”This is how I’m feeling”. Tänä syksynä olen särkenyt sydäntäni omin käsin, ja se on näkynyt siinä mitä postaan ja siinä ketä seuraan. Mutta nyt en enää jaksa, nyt lasken vasaran alas. Tahtoisin kovasti hylätä ne yhä synkkyydessä olevat ihmiset, jotka ovat eksyneet sivuilleni ja joita aloin silloin seurata. Ja samaa ajattelin soveltaa muuhunkin. Jos en tykkää jostain, en tee sitä. Jos tykkään jostain, teen sitä. Life is too short to do shitty things ja muuta shaibaa. Ansaitsen olla onnellinen, itseni takia. On ihan käsittämätöntä ja vähän surullista miten monta vuotta olen käyttänyt elämästäni siihen, että olen ollut epävarma vartalostani. Vartalostani! Siitä paljonko massaa vetää minua maata kohti. Kun olisin voinut nauttia ja olla onnellinen. Kauheinta on, että olen vasta nyt alkanut käsittää miten retuperällä itsetuntoni on, en ole edes tajunnut sitä aiemmin. ”Mitä, ei se tietenkään vaikuta siihen”, kaverini totesi kun tunnustin – joskaan en kovin suorasti – että olen aina ajatellut että lihavuus on este sille voiko joku olla viehättävä. Ja tässä vielä tämä kierous: tunnen monta, monta viehättävää ihmistä, joiden BMI on yli 25. Jotenkin tämä teesini siis pätee vain minuun. Kukaan ei voinut (kamppailen koko ajan aikamuotojen kanssa – käytänkö mennyttä vai preesensiä? Mennyttä. Tämä on mennyttä) pitää minua viehättävänä, koska olin lihava ja muulla tavoin epäviehättävä. Enkä edes ollut. Enkä ole. En ole lihava. Ja mikä tärkeintä: vaikka olisinkin, en olisi ruma. Viehättävyys ei ole kiinni kiloista, vaan hymystä, tavasta jolla puhuu, liikkuu, kohtelee toisia. Swagger, man.  

 

Ai, siis. Tämän kaiken on määrä päätyä onnellisuuteen.