Pystynkö antamaan anteeksi?

La, 4.2.2012

Pystynkö antamaan anteeksi?

Tarkoitukseni oli tällä kertaa kirjoittaa havainnoistani kuntosalilla ja pohtia, miksiköhän ihmiset treenaa. Yksi puhelu kuitenkin muutti kaiken. Isäni, joka siis on alkoholisti, kuten aikaisemmin mainitsin, joutui sairaalaan teho-osastolle. En halua kommentoida sen tarkemmin mitä hänelle tapahtui, mutta tapahtuman takana oli kuitenkin ”kuningas”alkoholi.  Suoraan sanoen olen odottanut sitä puhelua jo monta vuotta mutta kun se vihdoin olikin totta, sattui se silti. Eniten sattui kuulla äidin itku puhelimen toisessa päässä. Asutaan siis aika kaukana meiltä kotoa ja sisaruksetkin ovat maailmalla, jotenka äiti oli siellä aivan yksin. Voin vaan kuvitella mitkä hänellä oli fiilikset kun tuo puhelu tuli. Itselleni tuli mieleen tuhat ja yksi ajatusta josta päällimmäisenä oli että miten äiti nyt pärjää sekä henkisesti että myös taloudellisesti (niin – isä sai heti potkut töistä eikä uusia varman ole tiedossa eikä hän välttämättä edes ole työkykyinen enää). Samoin kysymys siitä mitä olen pohtinut jo vuosiin – pystyynkö antamaan isälleni anteeksi että hän on pilannut niin monen ihmisen elämän. Minua hän ei ole ikinä lyönyt mutta sisarukset ovat saaneet osansa, kuten myös äitini joka tuhlaa omaan ainutlaatuisen elämänsä alkoholistimiehen vaimona.

Muistoni lapsuudesta ovat sitä, että aina jännitti mennä kotiin että onko se isä nyt kännissä vai selvin päin ja onkohan kotona taas jotkut ryyppäjäiset menossa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni häpesin isäni alkoholismia enkä kutsunut kavereita koskaan kylään. Koko ajan piti salata jotakin ja näyttää ulospäin että kaikki on hyvin – meilläkin eletään ihan normaalia elämää. Ja saman aikaan kotona äiti pelkäsi henkensä edestä että koska se nyt lyö sen viimeisen kerran.  Kaiken eniten otti kuitenkin päähän se, että ihmiset antoivat isälleni lahjaksi aina jonkun viinapullon vaikka tasan tiesivät ihmisen ongelman. Mitähän niiden päässä oikein liikkui: ”Hän niin tykkää viinasta niin ei mene ainakaan lahja hukkaan”? Olen itsekseni ihmetellyt, että miten äitini on jaksanut kaikki nämä vuodet. Onko hän tehnyt sen meidän, lapsien takia vai isäni takia, joka todennäköisesti olisi jo ryypännyt itsensä hengiltä jos äiti olisi hänet jättänyt. En jaksa uskoa että äiti niin rakasti sitä miestä ja elämää mitä hän joutui isäni kanssa elämään. Hän jaksaa edelleen uskoa että isäni muuttaa tapansa: ”Mitä jos se nyt lopettaa juomisen”, sanoi äiti kun puhuin hänen kanssa puhelimessa, ja totesi heti perään, että taitaa olla turha toivo.

Alkoholismi on sairaus, sanotaan ja siitä taitaa olla jopa ihan uutta tutkimustietoakin että ihmisillä on tosiaan olemassa alkoholismiin vaikuttava geeni. Joo, totta. No sitten minullakin on varmasti se geeni. Mutta ei se alkoholismi puhkeaa, ellei ympäristö ole siihen otollinen. Mietin, millaisessa ympäristössä isäni on kasvanut – hänen isänsä oli alkoholisti ja hänen isän isänsä oli alkoholisti. Juoppokavereita oli aina saatavilla ja kyllähän sitä sitten myös ryypättiin. Hänen työnsä oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa jotenka paineet purettiin taas ryyppäämällä. Oliko hänellä mahdollisuus valita toisin? Tietenkin oli, mutta hän oli heikko. Toisaalta ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää isääni ja minun käy häntä sääliksi. Toisaalta olen vihainen siitä millaisen elämän hän on antanut äidilleni. Antaako siis anteeksi vai ei?

Menen käymään kotona kohta ja voi hyvinkin olla että näen silloin isäni viimeisiä kertoja. Minä annan anteeksi. Minä annan anteeksi kaiken mitä olen joutunut kestämään pienenä. Minä annan anteeksi kaiken mitä olen joutunut kestämään aikuisena. Minä annan anteeksi, sillä minä ymmärrän. Hän on isäni, oli miten oli. Minä annan anteeksi mutta en tiedä ymmärtääkö isäni edes että mitä annan anteeksi. Ymmärtääkö hän edes että on tehnyt väärin? En tiedä. Annan anteeksi sillä välitän, kaikesta huolimatta. Enkä tee sitä sen takia että omatuntoni olisi sen jälkeen jotenkin puhtaampi vaan hänen takia. En ole koskaan sanonut tätä enkä tiedä pystyynkö sanomaan sitä isälleni ikinä mutta: ”Rakastan sinua isä, kaikesta huolimatta. Toivottavasti paranet ja ehdin nähdä sinut vielä.”

Palaillaan taas kuntoilun merkeissä jonkun ajan päästä. Heippahei!

 

Kommentit (6)
  1. Kiitos, että jaoit ajatuksesi ja kokemuksesi tästä asiasta!

    ”Hän on isäni, oli miten oli. Minä annan anteeksi mutta en tiedä ymmärtääkö isäni edes että mitä annan anteeksi. Ymmärtääkö hän edes että on tehnyt väärin? En tiedä. Annan anteeksi sillä välitän, kaikesta huolimatta. Enkä tee sitä sen takia että omatuntoni olisi sen jälkeen jotenkin puhtaampi vaan hänen takia.”

    Voisi olla omasta kynästäni kotoin tuo teksti, kuten koko juttu. Itse en ole tavannut isääni 16 vuoteen. Olisin voinut, mutta en halunnut. Nyt, kun aika saattaisi olla tapaamiselle kypsä, se on kaiketi myöhäistä. Raskailla huveilla hankitut rankat sairaudet (mm. keuhkoahtauma yhdistettynä paniikkihäiriöön ja sydänoireisiin) tekevät hänen kunnostaan sellaisen, että jokainen tunnekuohu voi olla se viimeinen. Olisiko tapaaminen sen arvoinen..? Ei, tietenkään ei.

    Mutta… Joskus mietin, olisiko tapaaminen loppujen lopuksi edes tärkeää hänelle (tai minullekaan), jos se terveydentilan puolesta olisi mahdollista? Kun olin teini-iässä, hän lähti omien sanojensa mukaan tupakkiaskia ostamaan. Ja pysyi sillä reissullaan seitsemän vuotta. Ei soittoa, ei postikorttia, ei edes punaisesta mallusta puhallettua savumerkkiä koko aikana. Jos hän pystyi elämään ilman lapsiaan seitsemän vuotta ilmaisematta ikäväänsä mitenkään, niin eiköhän hän pärjäile ilman minua jatkossakin. Kaksi meistä kolmesta, iskää oottelemaan jääneistä, on kuitenkin valinnut toisin.

    Toivottavasti sinä kuitenkin ehdit nähdä isäsi vielä!

  2. Ymmärrän täysin ettet anna isäsi käytöstä anteeksi. Et varmasti menetä yhtään mitään hylkäämällä ihimisen jota ei oikeastaan ole koskaan elämässäsi ollutkaan. Olet vahvempi kuin minä.

    On tosiaan uskomatonta mihin kaikkeen lapsuus alkoholistiperheessä vaikuttaakaan aikuisena. En ymmärtänyt sitä ennen kuin juttelin psykologille. Kaikki se sisäinen epävarmuus mutta kova ulkokuori, pienet valkoiset valheet, vaikeus päästää ihmisiä lähelleni, asioihin tarkertuminen  jne jne. Kaikki nämä ovat seurausta siitä mitä olen joutunut lapsena näkemään ja kestämään. Tämän asian ymmärtäminen auttoi minua pääsemään elämässäni eteenpäin ja ns. parantuminen saattoi lähetä käyntiin. Prosessi on vielä alkuvaiheessa ja paljon on vielä opittavaa mutta eteenpäin on menty.

    Alkoholistiperheiden lasten olisi mielestäni hyvin tärkeätä saada ulkopuolista apua ja ymmärrystä siihen ettei se ole heidän syy että isä / äiti / molemmat vanehmmat ovat mitä ovat. Yksi on varma – meidän lapsi ei tule koskaan näkemään että kotona ryypätään. Ei ikinä! 

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *