Kermanvärinen kultaisennoutajanpentu Alma sulatti koko perheeni sydämet 1.12; jolloin tapasimme hänet ensimmäisen kerran kasvattajalla. Pikkuneiti oli silloin viisiviikkoinen pieni söpöliini, joka makoili aitauksessa siskojensa ja veljiensä kanssa. Kasvattajan nostaessa pennun syliini, se oli rauhallinen ja utelias siitä, kenen syliin sitä oltiinkaan tultu. Se ei arastellut eikä vaikuttanut pelkäävän. Ihastuimme pentuun ensisilmäyksellä, ja oli selvää, että se on meidän pentumme. Sovimme hakevamme hänet kotiin heti Thaimaanreissun jälkeen tapaninpäivänä.

26.12. saavuimme jälleen kasvattajan pihaan mukanamme pinkki kaulapanta ja talutushihna. Tällä kertaa Alma hyppeli iloisesti eteiseen meitä vastaan. Se oli kuulemma jo ehtinyt kaataa joulukuusen, mutta muilta pennun tuhoilta oltiin vältytty. Täytettiin lomakkeet, juteltiin koirajuttuja ja laitettiin Almalle panta. Päästyämme ulko-ovesta ulos Alma alkoi hypellä riemuissaan lumessa, ja huomasimme sen turkissa tumman läikän. Kasvattaja haistoi läikkää ja totesi sen tuoksuvan mintulta. Mikäpä meidän pienen pentumme touhukasta luonnetta kuvaisikaan paremmin, kuin turkkiin kietoutunut purkanpala.

Alma nostettiin autoon, ja lähdimme kohti kotia. Se istui keskipaikalla ja makasi vuorotellen minun ja siskoni jalkojen päällä. Pentu oli kuin se olisi aina ollut meidän kanssamme. Se oli rauhallinen ja vaikutti uteliaalta määränpäästään. Matka kotiin kesti nelisen tuntia, eikä se itkenyt tai haukahdellut kertaakaan matkan aikana.

Kotona meitä odotti kissamme Peppiina. Kisu ei pidä muista eläimistä, joten oli jännittävää nähdä, miten se suhtautuisi Almaan. Koira tutustui uteliaana uuteen ympäristöönsä ja juoksenteli ympäri taloa. Peppiina livahti piiloon heti koiran nähdessään. Pentu ei siis todennäköisesti edes tiennyt vielä kissan olemassaolosta. Pikkuhiljaa päivien kuluessa kissa alkoi kuitenkin kiinnostaa. Nähtiin takaa-ajoja ja kuultiin kissan sihinää. Kisu ei pitänyt reviirinsä jakamisesta hölmön koiranpennun kanssa, varsinkaan silloin kun tämä hölmö koiranpentu jahtasi häntä.

Nyt parin kuukauden aikana meno on kuitenkin rauhoittunut. Alma on tajunnut ettei kissaa kiinnosta ja ettei se lähde leikkiin, vaikka sitä kuinka haastaisi. Kissan ja koiran välisiltä suuremmilta välikohtauksilta ollaan vältytty, eikä takaa-ajojakaan ole sen enempää ollut. Kissa tosin edelleen luikkii pentua pakoon sen nähdessään, eikä uskaltaudu pennun lähelle paitsi sen nukkuessa. Kissa kuitenkin päästää Alman yllättävän lähelle ohitustilanteissa, ja välillä tuntuu ettei kumpikaan ole enää sen suuremmin kiinnostunut toisesta. Suurimman osan ajasta kisu viettää kuitenkin nykyisin nukkuen pöydällä tai korkealla raapimispuussaan, joten molemmat eläimet saavat olla toisiltaan suhteellisen rauhassa.

Vaikka Alma on ollut meillä vasta pari kuukautta, on muutama asia käynyt selväksi. Se VIHAA yksinoloa. Jos tämän postauksen takana olisi Alma, se kirjoittaisi sanan ”vihaa” caps lockilla aina, kun se liittyisi yksinolemiseen. Alma rakastaa ihmisiä ja ottaakin mielellään vastaan rapsutuksia uusiltakin tuttavuuksilta. Hän on aina valmis ulkoilemaan ja saamaan uusia ystäviä muista eläimistä. Muiden kultaistennoutajien tapaan myös Alma rakastaa herkkuja ja ruokaa. Jopa banaanit ja appelsiinit, ja oikeastaan mikä vaan ihmisten ruoka, saa veden herahtamaan kielelle. Se pitää lumesta, ja onkin muutaman kerran vahingossa uponnut kurkkua myöten hankeen. Ainiin ja Almalla on herännyt mun tapaan suuri kiinnostus vaatteisiin, tosin se ilmenee hieman eritavalla kuin mulla.

Nuoresta kolmen kuukauden iästään huolimatta Alma on ehtinyt jo kokea vaikka mitä. Se on jo käynyt eläinkaupassa ja Ruotsissa, suorittanut pentueskarin ja on nyt perheeni mukana mökillä lapissa. Ties mitä sillä on vielä edessä!

On ollut hauskaa nähdä, miten tuntemattomienkin ihmisten suhtautuminen muuttuu, kun olen liikkeellä koiranpennun kanssa. Tietysti pienet lapsevat haluavat silittää söpöä koiraa, mutta myös aikuiset syöksyvät silittämään pentua, ja alkavat höpisemään niitänäitä. He kertovat omista koiristaan, lapsenlastensa koirista tai muuten vain omasta elämästään. Ihmiset ovat myös avuliaampia ja ystävällisempiä. Jos eivät pysähdy silittelemään Almaa, he vähintään hymyilevät koiralle tai jopa mulle! Eräs nainen jopa otti mut ja Alman autonsa takapenkille, jotta pääsemme pois parkkihallista, vaikka olisimme voineet hyvin kävellä autoramppia ylös. Yksi Almaa silittelemään pysähtynyt vanhempi nainen totesi, että kaikilla suomalaisilla pitäisi olla koira, sillä ne tekevät meistä sosiaalisempia  ja ystävällisempiä. Olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan.

Me toivotamme Alman kanssa kaikille oikein hyvää ystävänpäivää!

Ainiin, ja purkka Alman turkissa kasvoi pois muutama päivä sitten.