Hurraa, V:n hitaat kävely-yritykset on nyt vihdoin ikuistettu! Tai oikeastaan on tyypistä muutamia kävelykuvia, mutta ei yhtään sellaista säädyllistä, missä olisi vaatteet päällä. Koska meillä ollaan oltu kelien lämmettyä lähinnä nakkena. Tulee muuten vähän pyykkiä ja vaippoja on kulunut ennätysvähän. Niin ja koirille on löytynyt välillä herkkuylläreitä terassilta, mutta ei siitä sen enempää.

Siinä missä ryhmäneuvolassa tavattu täsmälleen samana päivänä V:n kanssa syntynyt poika oli lähtenyt kävelemään seitsemän kuukauden iässä, on pian 1v. 5 kk ikäisen lapseni kehitys ollut hyvin hidasta. Tai ehkä pikemmin jäänyt paikalleen, sillä V konttasi villisti ja seisoi tukea vasten jo marraskuussa. Kun sama meno jatkui edelleen kesäkuussa, alkoi aika pitkäpinnaista mutsiakin mietityttää.

Tuttavien uteliaat kysymykset ”joko se kävelee” ja ”kai se osaa sanoa jo äiti” eivät varsinaisesti lohduttaneet. Ei osaa, ei. Ei vieläkään. Jos en ollut ajatellut noita kehitysasioita ennen kysymystulvaa, sen jälkeen aloin miettiä. Neuvolan kesäsijainen ei ollut huolissaan. Kaikki aikanaan, kuulemma.

Eräänä iltana alkoi tapahtua. V nousi seisomaan ilman tukea ja otti muutaman askeleen. Nauraa räkätti ja taputti itselleen. Sama toistui monta kertaa ja kävely-yritys päättyi aina samaan taputtamisesta aiheutuneeseen tasapainonmenetykseen. Oli hauska katsoa, miten V oli selvästi todella tyytyväinen itseensä. Seuraavana päivänä kontattiin. Ja sitä seuraavana. 

Muutama viikko ensiaskeleiden jälkeen mennään edelleen konttaamalla. Kävelyharjoituksia tehdään sopivan tilanteen tullessa, mutta aika laiskalla tahdilla. Mies oli onnistunut laskemaan neljätoista pientä askelta. Uskon, että mukavuudenhaluinen lapseni osaisi kävellä, jos vaan viitsisi. Mutta eipä tässä oikein auta syytellä – inhoan itsekin yli kaiken sellaisten asioiden tekemistä, joita en hallitse kunnolla. Ettei vaan rakas lapseni olisi perinyt äitinsä asennetta…