Syksy

Hei vaan täältä haudan takaa. No ei vaiskaan. Anteeksi taas hiljaiselo. Joopa joo. Ei tämä bloggaaminen helppoa ole! 😀

Tällä kertaa otan käyttööni varsin kummallisen entertainment työkalun: ikiaikaisen teiniangsti kirjoituksen throwback 9 years ago tyyliin. Nythän on niin, että olen jo pitkään purkanut turhautumista ja muita synkempiä tunteita kirjoittamalla. Kirjoitukset ovat lähinnä olleet atomin kokoisia fiilistelyjä hetkistä. Tätä kutsutaan kuulema myös lyhytproosaksi. Lyhytproosa… kuulostaapa hienolta! Häpeällisesti myönnän että sain tietää asiasta viime viikolla. Tietenkin oli pakko sukeltaa vanhoihin word-dokkareihin heti käsiksi ja katsoa mitä se 17 -vuotias Gatita on kirjoittanut.

Valitsin sopivan syksyisen tekstin, jota lukiessani nyt 9 vuotta myöhemmin sain hienoa flashbackejä nuoruuden turhautumisesta pikkukylässä. Haluan ”omistaa” tämän muokkaamattoman throwback tekstin erityisesti pienillä paikkakunnilla asuville vapautta kaipaaville 16-18 -vuotiaille nuorille. Muistan elävästi miten varsinkin viimeinen syksy pikkukylässä tuntui ikuisuudelta. Tietenkään kaikilla ei ole haavetta nähdä maailmaa tai muuttaa yhtään mihinkään. Eikä pidäkään olla. Eikä pikkukylä ole kasvualustana yhtään huono paikka. Päinvastoin. Mutta joillakin on palava halu muuttaa suurempiin kirkonkyliin ainakin hetkeksi. Minä olin/olen yksi heistä. Marraskuu ei  abivuonna 2006 tuntunut loppuvan ei sitten millään. Kyllä se siitä! Lupaan, että pikkukaupungista pääsee pois jos haluaa ja jos tekee töitä. Tätäkin tekstiä kirjoitan omalta sohvaltani Helsingin keskustasta.

 

 

<http://photos-for-you.com/wp-content/uploads/2011/08/Autumn-Leaves-3-Black-White-Film.jpg>

Syksy

Syksy yrittää saapua luokseni aavemaisesti liikkuvan vaahteranlehden muodossa kun istun bussiaseman kylmällä ja likaisella penkillä. Kupruiseksi kuivunut lehti tekee ailahtelevaa mutta väistämätöntä matkaansa minua kohti tuulen avittamana, lehden kärkien riipiessä maata muodostaen raastavan konsertin asfaltin kanssa. Sitten se pysähtyy uusien nahkasaappaitteni kärkien kupeeseen. Sen onni, sillä korkoni olivat juuri keihästämässä koko kuivahtaneen ja kellastuneen, katoavaisuuden ja unohduksen synkän ruumiillistuman. Lehteä kuljettanut tuuli painuu leukani alle juuri sinne, missä imusolmukkeet tuntuvat kipeiltä flunssan aikana. Silti nostan uhmakkaasti päätäni ja annan katseeni vaeltaa  poikki aution aseman.

 

Tyhjiä parkkiruutuja, jotka ovat kuin puhelimeni tyhjä viestimuisti, joka ennen oli täynnä viestejä. Vastapäisen talon keltainen seinä on lohduttoman tylsä huonosti tehty betoninen jyrkkä muuri. Tuntuu että koko kylä loppuu juuri tuohon muuriin, eikä takana ole mitään taikka ketään.

 

Aseman viereisen autotien katuvalojen valokeilassa äskeisen kaltaiset vaahteran lehdet yrittävät epätoivoisesti luoda suomalaista illuusiota pyörremyrskystä. Roskia, lehtiä ja oksan palasia kelluu pyörien ilmassa katuvalon oranssissa valokeilassa. Oranssit katuvalot ovat aina jollain lailla etoneet minua. Ne muistuttavat lapsuuden automatkoista sukulaisille, jotka asuvat kaikki monen sadan kilometrin päässä omasta perheestäni. Jokakerta perille saavuttuamme minulla oli sietämätön päänsärky, jonka olin hankkinut tuijottamalla koko matkan ajan moottoritien tiheää, oranssien valopisteiden reittiä liikkuvan auton ikkunasta.

 

Bussi kaartaa kömpelösti asemalle laituriinsa. Nappaan reppuni maasta ja kopistelen koroillani sisälle autoon, ja koska bussi on jo jäljessä aikataulustaan, se lähtee enempiä odottelematta matkaan. Olen ainut matkustaja. Tämä kaupunki on kuollut jo heti seitsemän jälkeen, joten mitä muutakaan voin odottaa nyt, kun kello lyö jo kymmenen?

​

-Gatita 17-vuotta, marraskuu 2006