Toiveammattiin sattumalta?

Olen usein miettinyt, miten pienestä voi olla kiinni se, mitä tekee loppuelämänsä.

Unelma-ammattiin voi päätyä monella tapaa. Välillä kuulee, kuinka joku on pienestä pitäen tähdännyt tiettyyn ammattiin. Joku toinen taas ruksii viime hetkellä listasta yli aloja, jotka eivät ainakaan kiinnosta, ja jäljelle jäävistä arpoo sattuman varaisesti yhden, johon lähettää hakupaperit. Yksi puolestaan opiskelee tutkinnon toisensa jälkeen.

Ja sehän tässä hienointa onkin: aina voi uudelleenkouluttautua tai vaihtaa alaa – jos valitsee väärin, voi valita uudelleen.

Kuten jo esittelypostauksessani mainitsin, päädyin hammaslääkäriksi hieman vahingossa. Olin koko lukioajan kulkenut katsomatta sivuille, luulin olleeni yksi heistä, jotka tietävät täsmälleen mitä haluavat. No, voin kertoa, en ollut. En vain ollut tullut ajatelleeksi, että tämähän sopisi mulle kuin nakutettu. Ennen ammatin valintaani olinkin elämäni aikana ehtinyt olla jo montaa mieltä siitä, mikä minusta tulee isona:

Prinsessaa minusta ei tullut (ihmettelen tosin edelleen, että miksi ei), vaikka varmasti olisin ollut siinä hyvä. Kruunu olisi loistanut kilpaa hymyni kanssa ja olisin varmasti ollut hyvä vilkuttamaan parvekkeelta koko kansalle.

Eläinlääkäriä minusta ei tullut, sillä kuulin liian varhain, että eläinlääkärin pitää lopettaa eläimiä ja auttaa lehmiä synnytyksessä. Kuulin myös, että jälkimmäiseen tarvitaan olkapäihin ulottuvat kumihanskat. Se siitä siis.

Lääkäriäkään minusta ei tullut, sillä olin nähnyt ehkä liiankin läheltä ne päivystykset (tahdon nukkua), tarvittavan epävarmuuden- (en siedä) ja stressinsietokyvyn (ei ole).

Ei tullut kampaajaa, ei meteorologia, ei sisustussuunnittelijaa eikä kultaseppää.

Ja tässä sitä nyt ollaan – hammaslääkärisnaisena. Akateemisessa käsityöammatissa, sattuman saattelemana ja tyytyväisenä.

 

Eläkeikää odottaen ja matkasta nauttien,

S