Tätä juttua tarttis vähän tuottaa – eli miten päädyinkään kulttuurialalle
Haluaisin tänään avata muiden kirjoittajien tapaan hieman tarkemmin sitä, miten olen päätynyt nykyiseen pisteeseeni kulttuurialalla ja myös sitä, miksi olen mukana kirjoittamassa juuri tätä blogia.
Olen aloittanut pianonsoiton 6-vuotiaana (tosin harvemmin tulee enää soitettua, Rolandin koti on tällä hetkellä siivouskaapissani) ja minulla on takana noin 10 harrastajateatterissa vietettyä vuotta – niin lavan edessä kuin takanakin. En kuitenkaan osannut haaveilla urasta kulttuurin parissa, sillä minusta piti tulla puheterapeutti. Abikeväänä totesimme äitini kanssa, että opiskelupaikka olisi lukion jälkeen saatava ja musatieteen pääsykokeesta voisi selvitä kunnialla harrastustaustan takia. Jos aine ei olisi miellyttänyt, humanistisessa tiedekunnassa olisi voinut selvitellä pääaineen vaihdon mahdollisuutta tai lukea sivuaineena jotain kiinnostavaa. Musiikkitiedettä pääsin opiskelemaan vuonna 2006 suoraan lukiosta.
Opiskelu oli enemmän tai vähemmän suunnitelmallista, mutta valmistuin silti vuonna 2012. Valmistumisen jälkeen tein pienen puolen vuoden mittaisen harharetken Metropolia Ammattikorkeakouluun kulttuurituottajapuolen aikuislinjalle. Työt kuitenkin veivät mennessään ja itselleni parempi (jatko-)opinahjo löytyi lopulta Sibelius-Akatemiasta syksyllä 2013.
Tällä hetkellä työskentelen keskikokoisella musiikkifestivaalilla hallinnollisissa tehtävissä sekä eräässä teatterijärjestössä niin ikään pyörittämässä hallinnon pyöriä. Edellisten lisäksi teen milloin mitäkin pikkuproggista mahdollisuuksien ja kiinnostuksen mukaan. Olen työllistynyt hyvin jo opiskeluaikana (kulttuurialalla ihan must!) ja vuosia kulttuurialan projektien parissa onkin vierähtänyt jo noin kuusi, mikä selittää osittain hieman viivästynyttä valmistumistani. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että töitä on aina riittänyt ja minut on haluttu ottaa mukaan upeisiin juttuihin. Toki on ollut myös jaksoja, jolloin hakemuksia on lähtenyt matkaan kymmeniä päivässä ja siltikin on tuntunut siltä, että mikään ovi ei aukea.
Omista töistäni keskustellessa olen huomannut vain harvan tietävän, että taideorganisaatiot, festivaalit, teatteriesitykset ja konsertit tarvitsevat ammattilaisia, jotka toteuttavat näitä kulttuurielämyksiä. Lavan takana on varmasti saman verran ihmisiä kuin lavalla – ellei enemmänkin. Pyörin kulisseissa ja se on itselleni luonnollista, koska en itse ole pitänyt parrasvaloista ja koen toisinaan esiintymisjännitystä. Lisäksi saan mielettömät kiksit siitä, kun näen yleisön bailaamassa hyvän musiikin tahdissa tai taputtamassa seisaallaan hyvälle teatteriesitykselle.
Olen mukana tässä blogissa, koska olisin opiskeluaikana kaivannut vastauksia lukuisiin alaa ja opiskeluja koskeviin kysymyksiin. Toimin tällöin fiiliksen mukaan ja yritin poissulkea tarpeettomat vaihtoehdot, joista ei olisi esimerkiksi töissä hyötyä (monet lukivat sivuaineina sosiologiaa tai semiotiikkaa, minä luin viestintää ja taidehallintoa). Musiikkitieteen ammattikuvaseminaarit olivat kiehtovia, sillä niissä sai oikeasti kuulla mitä valmistuneet tekivät työkseen. Tietoa ja mentorointia ei kuitenkaan ollut itselleni tarpeeksi.
JEro mainitsi blogi-ideasta Slushin avajaisklubilla (pukumiesten kyyläyksen lomassa) ja tietenkin olin heti mukana. Siskoni on tämän vuoden abi, joten kirjoittaminen opinnoista vaikutti ajankohtaiselta. Blogin nimi puolestaan oli jotain sellaista, jonka keksin hetken mielijohteesta, mutta se kuvastaa monien ikäistemme ideologiaa. Toki 40 tuntia viikosta vietetään töissä, mutta homman pitää olla inspiroivaa, elämyksellistä, ehkä jopa osa identiteettiä ja työstä pitää saada jotain muutakin elämäänsä kuin vain palkkaa. Itselläni työn ja vapaa-ajan raja myös usein hämärtyy, mutta tämä harvemmin haittaa, sillä en tee työtäni vain sen 40 tunnin vuoksi.
Kommenttiboksini on avoin kaikenlaiselle keskustelulle alaan tai opintoihin liittyen ja vastaan kaikkiin kysymyksiin, jos vain osaan. En koe olevani alan asiantuntija, sillä minulla on tarjottavana vain omat mielipiteeni ja oma melko lyhyt urapolkuni – mutta toisinaan sekin voi auttaa. Jos asiaa on ja julkisen kommentin jättäminen tuntuu vaikealta, on toki mahdollista laittaa minulle sähköpostia blogin osoitteeseen ja jatkaa juttua siellä.