Sähköt sain sähkökitaraan
Kun aloitin opintoni nykyisessä opiskelupaikassani, tapasin koulun ruokalassa minulle tuntemattoman miesopiskelijan. Esittäydyimme ja kysyin hänen pääinstrumenttiaan, mikä on hyvin yleinen keskustelunavaus koulussamme. En edes muista enää, kuka tämä tyyppi oli ja mikä hänen soittimensa oli, mutta hänen vastakysymyksensä jäi mieleen: ”oletsä laulaja vai pianisti?”. Siinä kaksi vaihtoehtoa muusikkonaiselle. Minua melkein vähän ärsytti vastata, että olen laulaja.
Rytmimusiikilla, varsinkin rockilla, on pitkät perinteet miehisenä musiikkina. Asenteet näkyvät toisinaan minunkin sukupolvessani. Eräs minua vain hieman vanhempi mieskitaristi ihmetteli muutamia vuosia sitten ihan tosissaan ääneen sitä, miksei rock-puolelta löydy yhtä hyviä naiskitaristeja kuin miehiä. Hänen pitkän jaapatuksensa loppuhuipentumana oli toteamus, ettei naisilla ilmeisesti löydy samanlaisia aivosoluja(!) kuin miehillä, jotta he kykenisivät paneutumaan tällaisen vaikean, elektronisen soittimen saloihin – puhe oli nimenomaan sähkökitaristeista, koska muistan tämän samaisen herran maininneen, että ”kyllähän niitä nuotiokitaran rämpyttäjiä sitten löytyy sekä miehistä että naisista”. Kyllä, ihan oikeasti tämä toteamus esitettiin 2000-luvulla, ja asialla oli jopa muusikko, asiaan jokseenkin perehtynyt henkilö!
No, miksei niitä naiskitaristeja siis löydy maailman huipulta Jimi Hendrixin, Steve Vain ja Eric Claptonin rinnalta? Kysymys on itsessään ihan aiheellinen ja mielestäni sekä muusikoiden että musiikinopettajien tulisikin pohtia sitä. Oma vastaukseni on kaksiosainen: 1) huippunaiskitaristeja löytyy kyllä. Heitä on vain maailmassa merkittävästi vähemmän miehiin verrattuna, sillä 2) asenteet naisten soittimista ja kitaran miehisyydestä ovat juuttuneet niin syvälle musiikkikasvatuksen syövereihin, ettei moni tyttö uskalla tarttua kitaraan, eikä heitä todellakaan rohkaista siihen. Tiedän tämän ihan kokemuksesta, sillä itsekin olen aloittanut musiikkiharrastukseni kitaransoitolla, ja voi pojat, kuinka paljon koinkaan hämmästelyä soitinvalinnastani.
Sähkökitara ei ole koskaan ollut ”tyttöjen soitin” ja se näkyi ainakin minun lapsuuteni pikkukylän musiikkikasvatuksessa todella vahvasti. Itse olen soittanut akustista kitaraa 8-vuotiaasta asti, mutta tutustuin sähkökitaran saloihin yläasteella. Tai olisin tutustunut, jos joku olisi halunnut opettaa minua siinä. Opettajani mielestä minun ei tarvinnut tietää mitään vahvistimista, efekteistä, pedaaleista tai oikeastaan mistään muustakaan, sillä ”tällä kurssilla tytöt laulavat, koska pojat eivät halua”. Tykkäsin toki aina myös laulamisesta, joten tämä järjestely sopi minulle, varsinkin kun annettiin ymmärtää, ettei kukaan halua minua kitaran varteen. Muistan kyllä tosin, että kyseisen kurssin aikana minua pyydettiin aina soittamaan kitaraa yhteen kappaleeseen, jossa oli sen verran erikoinen näppäilyosuus, ettei kukaan luokan pojista osannut soittaa sitä. Sitä muistelen vieläkin huvittuneena.
En tarkoita, että maailma menetti minussa huippukitaristin vain, koska kukaan ei tukenut harrastustani. Päin vastoin, minulla oli erinomainen klassisen kitaransoiton opettaja ja vanhempani kuskasivat minua musiikkiopistolle vuosia kannustaen oppilaskonserteissa. Kitaran treenaaminen ei yksinkertaisesti vain kiinnostanut minua niin paljon kuin laulaminen, joka on aina ollut suurin intohimoni, ja siksi laulusta tuli lopulta rakkain ja tärkein instrumenttini. En kuitenkaan voi olla miettimättä, kuinka paljon enemmän olisin uskaltanut soittaa kitaraa koulun keikoilla ja kehittää omaa kitaristin identiteettiäni, jos minua olisi tosissaan kannustettu siihen. Sen sijaan koin tasaista pientä vastustusta ympäröivältä nuoruuteni musiikkimaailmalta. Esimerkiksi paikkakuntani musiikkikaupan myyjä naureskeli minulle, kun menin ostamaan heidän liikkeestään plektroja. Hän heitti naurunsa jatkoksi omasta mielestään hauskan vitsin, että taidan haluta valita oikeat vain värin perusteella – hän viittasi ilmeisesti heillä myynnissä olleisiin pinkkeihin plektroihin. Poistuin kaupasta vähän häpeissäni summamutikassa valittujen plektrojen kanssa, sillä sen jälkeen ylpeys ei enää antanut periksi pyytää apua sopivien löytämiseen. Pidin muuten huolen siitä, etten valinnut pinkkejä ihan periaatteesta, vaikka ne muistaakseni olisivat olleet paksuudeltaan paremmat.
Vastaavaa pientä vähättelyä tytöstä kitaran kanssa kuulin teini-ikäisenä ja vähän vanhempanakin sen verran, että monet tapauksista ovat jääneet kirkkaana mieleen. Samanlaista vähättelyä tai sivuun jättämistä kokevat tietysti monet muutkin naispuoliset instrumentalistit ja esimerkiksi säveltäjät tai kapellimestarit. Omat kokemukseni ovat toki vain minun kokemuksiani ja muistoni kertovat paljon myös persoonastani. Olin lapsena melko herkkä ja kiltti tyttö, joka ei uskaltanut kyseenalaistaa auktroriteetteja. Joku rempseämpi mimmi ei olisi ollut kokemistani pikku sattumuksista moksiskaan ja olisi iloiten ostanut kaikki musiikkikaupan pinkit plektrat. Ilokseni voin todeta, että minustakin on aikuisena tullut enemmän sellainen mimmi. Itsevarmuus on asia, joka kasvaa vuosien myötä, ja herkkyyden rinnalle (ja vastapainoksi) olen saanut roiman annoksen itsetuntoa. Mahdolliset pikku nälvimiset ”poikien” soittimestani eivät enää kyllä hetkauttaisi mihinkään suuntaan, jos niitä siis enää edes kuulisi jossain.
Vaikka minusta ei tullutkaan ammattikitaristia, kitara on tärkeä työvälineeni, jonka avulla sävellän, treenaan sekä opetan – ja jota soitan usein myös omilla keikoillani. Tänä vuonna olen palannut tämän vanhan tutun soittimeni kanssa koulun penkille ja olen ottanut kitaratunteja pitkästä aikaa. Se on todella hauskaa, ja opettajani on loistava – eikä tippaakaan sovinisti, jos joku sitä tässä kohtaa miettii. :) Suurin osa tämän sukupolven muusikoista on kokemukseni mukaan päässyt muutenkin yli näistä perinteisistä sukupuolirooleista, ja nykyisestä opiskelupaikastani löytyy naisia kaikkien soittimien takaa. Myös sen kitaran.
P.S: alussa mainitsemani mieskitaristi, joka epäili naisten älyllisiä kykyjä ja aivojen kapasiteettia, sai minulta pitkän luennon musiikkikasvatuksen pinttyneistä asenteista, lasikatoista ja miesten hyvä veli -kerhoista, joihin hän vastasi hajamielisellä olankohautuksella. Hän ei ollut vakuuttunut perusteluistani ja haukkui päälle muutaman tietämänsä naiskitaristin. Tähän ei kai voi todeta muuta kuin, että meitä on moneen junaan – joten kannattaakin istahtaa siihen vaunuun mistä löytyy omanhenkistä porukkaa, sukupuoleen ja muihin ulkoisiin ominaisuuksiin katsomatta.