Kuka sano et saat tuloksii ilman duunii? – Miten muusikko treenaa
Paljon kiitoksia kaikille edellistä postaustani kommentoineelle, niin täällä blogissa kuin muualla sosiaalisessa mediassa! On mukava kuulla, että naisten asema musamaailmassa (ja muuallakin työelämässä) mietityttää monia. Siitä riittää varmasti juttua myöhemminkin, mutta tänään asiaa aiheesta, joka on tärkeä osa työtäni – tarkastelun alla on nimittäin treenaaminen, jonka ohessa kuvituksena upeita keikkakuvia 10.4 On the Rockista, jossa soitin yhtyeeni Liisa & Dem Babiesin kanssa.
Muusikon ammatti on siinä mielessä erikoinen työ, että treenaus on todella iso osa varsinaista työntekoa. En osaa ihan tarkkaan arvioida oman ajankäyttöni jakaantumista, mutta karkeasti sanottuna useimmiten yli puolet kaikesta työstäni on puhtaasti harjoittelua. Joskus itseänikin turhauttaa, että jotain keikkaa tai äänitystä varten on tullut käytettyä paljon treeniaikaa, vaikka itse suoritus on ohi todella nopeasti. Jäähän keikoista toki parhaillaan yleisölle (ja esiintyjälle) muistot ihanasta elämyksestä ja mahdollisesti jopa tallenteet, joilta vetoa voi fiilistellä myöhemmin, mutta oma aktiivinen tekeminen eli itse laulaminen ja soittaminen yleisölle on vain murunen koko työstä. Useimpien keikkojen jälkeen minulla on sellainen olo, että haluaisin marssia takaisin lavalle ja tehdä saman heti uudestaan, nyt kun työn tulosta pääsee viimein esittämään muille. Varsinkin kun treenatessa on usein soittanut ja laulanut paljon paremmin kuin itse keikalla. 
Treenaamisessa tärkeää on kuitenkin itse harjoiteltavien yksittäisten asioiden lisäksi kokonaisuus. Pienistä puroista muodostuu iso lampi, ja harjoittelu vie koko ajan tasaisesti eteenpäin, vaikka sitä ei lyhyellä aikavälillä huomaisikaan. Oma ammatillinen työkalupakki ja musiikillinen sanavarasto kasvaa kuitenkin jokaisen treenikerran myötä. Vuosien varrella minulla on tullut opeteltua sen verran erilaisia biisejä eri tyylilajeista, että cover-keikoille ei tarvitse enää opetella kolmea setillistä uutta ohjelmistoa, vaan muutaman vieraamman biisin kertaus riittää. Myös nuotinlukutaito on harjaantunut sen verran hyväksi, ettei täysin uuden materiaalinkaan opettelu vaadi enää hirveästi aikaa, saatika sitten korvakuulolta opettelu. Harjaantunut muusikko kuulee musiikista nopeasti pieniä vivahteita ja pystyy opettelemaan uutta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla – joten myös musiikin kuuntelu kehittyy taitona.
Aloittaessani lauluopinnot konservatoriossa treenasin joka viikko tuntikaupalla tekniikkaa, fraseerausta ja biisejä ihan riippumatta siitä, oliko keikkoja näköpiirissä. Vuosien varrella olen käyttänyt elämästäni aikaa muun muassa seuraavien asioiden opetteluun: kurkunpään nostaminen ja laskeminen sekä nenäportin avaaminen ja sulkeminen laulaessa, kovat ja pehmeät äänihuulisulut ja alukkeet, äänenmuodostus huiluäänirekisterissä (noin kolmiviivaisen f:n yläpuolella), jazz-improvisaatio sointuprogressioiden avulla, vieraskielisten kappaleiden uskottava ääntäminen ilman varsinaista kielitaitoa ja pallean rentoutus laulufraasien välissä sekä tukilihasten aktivointi laulaessa. Siinä vain muutama asia, jota olen pitänyt itselleni tärkeänä vuosien varrella sekä laulajana että opettajana – koko listaa ei kukaan jaksaisi lukea, enkä minä edes kirjoittaa. 🙂
Tänä keväänä keikkoja ja muita musatöitä on niin paljon, etten oikeastaan ehdi enää tekemään samanlaista ”yleistä” treeniä mitä tein nuorempana, vaan kaikella treenillä on suora tavoite ja tarkoitus. Vuodet treenikopissa mahdollistavat sen, että voin keskittyä nykyisessä treenissäni usein melko nopeasti asian ytimeen eli tulkintaan pienten teknisten osa-alueiden hiomisen sijaan. Olenkin iloinen, että tiettyjä tekniikan ja fraseerauksen osa-alueita tuli hinkutettua kunnolla vuosia sitten ja nyt voin keskittyä syventämään kaikkea jo opittua.
Harjoittelu tekee mestarin, se on selvä. Muusikon työssä sellaisella poikkeuksella kuitenkin, ettei treenaaminen lopu koskaan ja mestarista ei koskaan tule ”valmista”. Aina tulee uusia biisejä, keikkoja, olosuhteita ja muutoksia myös omassa soittimessa – kaunis kiertoilmaisu siitä, että vanhetessa oma kroppa rapistuu – joten treenattavaa löytyy aina! Myös jo opittuja asioita saa olla kertaamassa tasaiseen tahtiin, joten työsarkaa riittää muusikolle kuin muusikolle ihan kevyesti loppuelämäksi. Entinen bändityöskentelyn ohjaajani sanoi aikanaan, että ”jos jossain vaiheessa urallanne toteatte, että olette muusikkoina ihan täydellisiä ja rupeette fanittamaan itseänne, jotain on pahasti pielessä. Ylpeä saa olla itsestään ja omista töistään, mutta aina pitäisi olla sellainen fiilis, että vielä on treenattavaa.” Toteamus saattaa äkkiseltään vaikuttaa vähän raskaalta, mutta oikeasti ajatus on mielestäni vapauttava. Se pätee myös loistavasti muuallekin kuin musiikkiin, joten olipa treenisi kohde sitten jalkaprässi, ruotsin epäsäännölliset verbit tai vaikkapa tietokonepelien koodaaminen: valmiita ei tässä olla koskaan ja vain taivas on rajana sille, mitä voi omalla harjoittelullaan saavuttaa. Siitä lähdetään!
Tänä keväänä olen treenaillut muun muassa näissä kuvissa näkyvää On the Rocksin keikkaa varten. Ilta oli aivan loistava, kiitos kaikille paikalle tulleille! Upeat tunnelmakuvat keikalta ovat ottaneet Dennis Lillkåll ja Sillas. Seuraavana keikkalistallani on vuorossa Metropolia Orkesterin Carol King ja Carpenters -teemainen konsertti, joka esitetään Savoy-teatterissa 21.4 klo 19, lippuja voi ostaa täältä. Tämän viikon torstaina 23.4 on sitten vuorossa kunnon jytky, nimittäin oma taiteellinen tutkintoni eli tuttavallisemmin B-kurssi Metropolia Ammattikorkeakouluun. Esitän Highest High! -konsertissani omia kappaleitani ja taustayhtyeenä toimii kuvissakin esiintyvä Dem Babies. Tämä lysti ei maksa mitään, tervetuloa siis vaikkapa molempiin konsertteihin!
