Opiskelu Harvardissa

Muistan elävästi, kun minut kutsuttiin toissa syksynä kertomaan Turun Kauppakorkeakoulun opiskelijoille omista opiskeluajoistani, tekemistäni valinnoista, graduprosessista, vaihto-opiskelusta sekä työllistymisestä valmistumisen jälkeen. Mainitsin tuolloin sivulauseessa, että suoritin maisterivaiheessa suomalaisen kauppatieteiden maisterin tutkinnon ohella johtajuusopintoja Harvardissa. Loppuaika menikin sitten vastaillessa Harvardiin liittyviin kysymyksiin, vaikka olin alunperin aikoinut keskittyä ihan muihin aiheisiin.

Harvardissa on jotain sellaista, joka tuntuu aina kiinnostavan ihmisiä. En tiedä, johtuuko se yliopiston pitkästä historiasta ja kuuluisista opiskelijoista/alumneista, vaiko Harvardin eksklusiivisuudesta (joku käyttäisi myös sanaa elitismi), törkeän kalliista lukukausimaksuista ja ankarista pääsyvaatimuksista, jotka luovat mielikuvan siitä, että täytyy olla jonkinasteinen yli-ihminen päästäkseen sinne opiskelemaan.

Turha sitä on kieltää; edellä mainittujen tekijöiden takia halusin kokea, millaista olisi asua kampuksella ja opiskella moisessa yliopistossa edes hetken aikaa. Ennen kaikkea halusin kuitenkin tietää, millaista olisi istua maailman parhaiden professorien luennoilla ja inspiroitua heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan. 

(Kuvassa Harvardin Sanders Theathren luentosali, jonka lavalla ovat historian aikana seisseet mm. Winston Churchill, Theodor Roosevelt sekä Martin Luther King Jr.)

Saavuin aamupäivällä Bostoniin massiivisen matkalaukun kanssa ja lämpötila oli jo tuolloin 30 asteen tuntumassa. (Bostonin ilmankosteus on helteellä jotain ihan järkyttävää.) Bostonin Metro (T) toimii logiikalla inbound vs. outbound, eli mikäli olet menossa ns. keskusasemaa kohti, valitse ’inbound’ ja mikäli suuntaat keskustasta pois päin, valitse ’outbound’. Siipä valitsin punaisen linjan outbound T-junan ja jäin pois pysäkillä ’Harvard Square’. Se tunne, kun nousin ensimmäistä kertaa rullaportaat Harvard Squarelle oli jotain sellaista, minkä muistan elämäni loppuun asti. 

Harvardissa ei saa tehdä toivomuksia asuntolan suhteen, vaan sijoitus asuntoloihin suoritetaan arvonnalla, josta käytetään nimeä ’housing lottery’, koska, let’s face it, joku siinä aina voittaa. Itse voitin ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni lotossa, kun asuntolakseni valikoitui Lovestory ja The Social Network -leffoistakin tuttu Eliot House, jonka entisiin asukkaisiin lukeutuvat mm. Leonard Bernstein (jonka piano löytyy edelleenkin asuntolan kerhohuoneesta), Benazir Bhutto ja Jay Rockefeller.

(Kuvassa Eliot Housen kuuluisa kellotorni)

Näin Eliot Housesta kirjoitetaaan:

Before Harvard opted to use a lottery system to assign residences to upperclassmen (beginning with the class of 1999), Eliot was known as a ’prep’ house, providing accommodation to the university’s social elite, and being known as ”more Harvard than Harvard”.

In 1951, roommates of Eliot House A-12 included Paul Matisse, grandson of French impressionist Henri Matisse, Stephen Joyce, grandson of novelist James Joyce and Sadruddin Aga Khan, lineal descendant of the Islamic prophet Muhammad. This caused master John Finley to brag to the New York Times, ”where else would you find, in one room, the grandson of Matisse, the grandson of Joyce, and the great-great-great-great-grandson of…God?”

Ettei kaikki kuulostaisi aivan liian ruusuiselta, vastapainoksi voin kertoa, että asuntolan huoneissa ei ollut lainkaan ilmaistointia ja eläinrakkaat löysivät seuraa pihalla juoksentelevista rotista sekä varsinkin alakerroksen huoneissa viihtyvistä torakoista. Eipä tämä kuitenkaan lopulta menoa haitannut. 

(Kuva ensimmäiseltä viikolta huoneestani. Huonekaluja ei ole, mutta kuka niitä tarvitsee, kun on viiniä ja Amerikan lippu!)

Mielestäni oli surkuhupaisaa, että Harvard Medical School julkaisee tutkimuksia amerikkalaisten epäterveellisistä ruokatottumuksista ja kansakunnan vaarallisesta liikalihavuudesta, ja samaan aikaan yliopiston ruokalassa tarjoillaan aamiaiseksi pannareita vaahterasiirapilla, päivälliseksi pizzaa, hampurilaisia, ranskalaisia perunoita, kakkuja, limsaa ja kaiken maailman hilejuomia, joiden maut eivät vahingossakaan esiinny luonnossa (vesimeloniesanssi, kirsikkaesanssi, bubble gum jne.) sekä iltapalaksi hodareita, muffinseja sekä muroja kaikissa sateenkaaren väreissä.​

(Kuvassa Harvardin vaatimaton ruokala: Annenberg Hall)

Hauskana yksityiskohtana täytyy mainita sunnuntaibrunssit ja vohvelikoneet. Harvard on tunnettu siitä, että se rakastaa omaa tunnustaan. Veritas-logo komeilee jokaisen kampuksen portin päällä, rakennusten seinissä sekä toki opiskelijoiden vaatetuksessa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin Harvardin custom made -vohvelirauta. Sunnuntaibrunssin ajaksi ruokalaan rakennetaan vohvelipiste, jossa opiskelijat voivat tehdä omat vohvelinsa ja niihin painautuu aina Veritas-logo. #nolo 

Yhdessä Suits-jaksossa Mike Ross on vähällä paljastua valehtelijaksi, kun hän ei tiedä vastausta kysymykseen kuuluisasta pizzeriasta:

– Harvard trivia, final round. Ross ahead by one. One question each. Ross, square pizza. Where do you get it? [long silence] Are you kidding? Any self-respecting Harvard alumnus would know the answer to that. Late night studying and you want square pizza, where do you go? 
– Um you know, I’m more of a burger guy. I study better on protein. 
– I mean, that’s just pathetic. It’s Pinocchio’s!

Mikäli Annenberg Hallin epäterveelliset sapuskat eivät vielä saaneet suonia tarpeeksi tukkoon, onneksi asuntolan vieressä oli Pinocchio’s, josta sai ihanan rasvaisia ja kaikin puolin epäterveellisiä neliön muotoisia pizzaviipaleita naurettavaan parin dollarin hintaan. Plussana vielä se, että paikan pitäjät kertoivat mielellään huikeita tarinoita Mark Zuckerbergistä, joka piti paikkaa opiskeluaikoina omana toisena olohuoneenaan. 

Jossainhan nämä kalorit on pakko polttaa, joten onneksi Harvardilla on oma soutustadion, jalkapallostadion, uimahalli, järjettömän makeat kuntoilutilat and the list goes on. Muistan erityisen hyvin erään iltapäivän, jolloin olimme menossa heittelemään jenkkifutispalloa jalkapallostadionille, kun eräs herrasmies pysäytti meidät ja sanoi kohteliaasti: ”I’m sorry, the field is occupied right now, Liverpool is training here for the next two days.” Jepjep. Siispä mentiin vaan katsomoon seuraamaan treenejä. Voi elämä.  

Olin unelmoinut tästä mahdollisuudesta niin pitkään, joten en välillä malttanut edes nukkua öisin, kun halusin nauttia joka hetkestä. Toiset vaeltavat Mekkaan, itse tein usein yöllisiä pyhiinvaellusmatkoja Harvard Business Schoolin tiluksille. Päivisin kaikkialla oli niin paljon ihmisiä ja puheensorinaa, mutta öisin kaikki hiljeni ja oli ihanan rauhallista. Saatoin viettää useita tunteja kierrellen HBS:n rakennuksia, lueskellen eri monumenttien tekstejä sekä pihapenkkeihin kiinnitettyjen muistolaattojen ajatelmia. En läheskään aina ole pystynyt elämään hetkessä, mutta tuolloin sen eteen ei tarvinnut nähdä edes vaivaa; se tuli kuin itsestään. Olin vain niin vilpittömän onnellinen, enkä kokenut mitään tarvetta miettiä menneitä tai murehtia huomisesta, sillä olin juuri siinä, missä halusinkin olla sillä hetkellä.  

(Kuvassa meikätyttö muikeana Harvard Business Schoolin kirjaston portailla.)

Harvard on melkein kuin oma pieni kaupunkinsa ja sillä on myös oma palokunta ja poliisi. Virallinen selitys näiden olemassaololle voi olla toinen, mutta käytännössä kaikki tiesivät sen, että ne ovat suojelemassa yliopiston opiskelijoita ja Harvardin mainetta. Toisin sanoen: Harvard-poliisi ei suinkaan pidättänyt rettelöitseviä tai julkisilla paikoilla alkoholia nauttivia (Massachusettsissa on varmaan USA:n ankarin alkoholilainsäädäntö) opiskelijoita, vaan hoitivat heidät pois pälkähästä ennen kuin ’oikea’ poliisi saapui paikalle. Tämä oli mielestäni aina ihan käsittämättömän huvittavaa. 

Toilailuista ja typeristä teoista puheenollen: tanskalainen ystäväni päätti hypätä syntymäpäivänsä iltana sillalta Charles-jokeen, koska oli lämmin ja teki mieli tehdä jotain hauskaa. Olin jälleen se porukan ilonpilaaja, joka huusi pojille, että ette kyllä hyppää, kukaan ei tiedä, mitä siellä joessa voi olla; menee vielä henki. Pojat nauroivat ja hyppäsivät silti. Keneltäkään ei mennyt henki, mutta tanskalainen sankarimme nousi silti vedestä kalmankalpeana. Hän oli hypännyt veteen Rolex kädessään ja kello oli tippunut ranteesta, eikä sitä enää löytynyt. Siinä kohtaa tajusin, että nyt on väärä hetki sanoa ”I told you so.” Mutta siis kamoooooon, kuka hyppää jokeen Rolex ranteessa?!!! Eli vastaus on ’EI’, ei todellakaan tarvitse olla huippuälykäs opiskellakseen Harvardissa. 

Olen pahoillani, jos joku olisi halunnut kuulla villejä tarinoita Final Clubeista; Harvardin elitistisistä ja jopa melko pahamaineisista salaseuroista. Uteliaisuuttani hyväksyin kutsun mennä yhtenä iltana tutustumaan erääseen Final Clubiin ja kokemukseni jäi sangen lyhyeksi, kun huomasin, että se ei ollut mitään muuta kuin rikkaita, pilalle hemmoteltuja poikia, jotka vetivät viinaa ja halusivat kähmiä tyttöjä i.e. your average college party. Toivotin hyvät illanjatkot ja poistuin paikalta. Ei jatkoon.  

Postaukseni alkaa venyä pienoisromaaniksi, enkä ole vielä puhunut sanaakaan itse opiskelusta. Hups. :D

(Kuvassa Harvardin pääkirjasto, Widener Library. Monet museotkin jäisivät sille kakkoseksi, sillä valtavan kirjakokoelman lisäksi Widenerin seinillä roikkuu kuuluisia maalauksia ja sen kokoelmista löytyy mm. alkuperäinen Gutenbergin Raamattu sekä sanomalehti Titanicin uppoamisen jälkeiseltä päivältä.) 

Opiskelu Harvardissa ei edes tuntunut opiskelulta. Ei siksi, etteikö siellä olisi saanut paiskia pirusti töitä. (Kyllä sai.) Olin vain niin fiiliksissä aina ja joka luennolla. Professorit olivat viihdyttävämpiä kuin monet esiintyvät taiteilijat ja vierailuluennoitsijat vaihtelivat Obaman kampanjapäälliköstä suuryritysten johtajiin ja Silicon Valleyn start up -yrittäjiin. 

Sain eräässä leadership-ryhmätyössä parikseni Wall Streetilla työskentelevän, menestyvän investointipankkiirin. Olin suoraan sanottuna ihan paskana tästä ja ajattelin, että minulla ei ole yhtään mitään annettavaa, kun toinen on päässyt elämässään noin pitkälle ja tietää aivan varmasti kaikesta paljon enemmän, kuin minä. Tämäkin päättyi lopulta onnellisesti. Opin häneltä paljon johtajuudesta, strategiasta ja pääomasijoittamisesta. Hän oli jo yli kolmevitonen ja menestyksen hintana oli avioliitto työn kanssa. Nyt hän oli siinä iässä, jossa hän halusi omien sanojensa mukaan vakiintua ja löytää hyvän naisen, joten hän halusi luoda itselleen nettideittiprofiilin. Siispä minä vastavuoroisesti konsultoin häntä nais- ja deittailuasioissa ja voin ylpeänä ilmoittaa, että hän on nykyään naimissa naisen kanssa, jonka hän tapasi juurikin tuota kautta. Jokaisella meillä on omat vahvuutemme. Kuka haluaisi olla menestyvä Wall Street -pankkiiri, jos voi sen sijaan olla love guru. 

Toivottavasti nautitte pienoisromaanistani. Kaikki oli täyttä veritas. 

Pssssst, seuraa JEron henkilökohtaista ’La vie JEro’ -blogia täällä. Pus. <3