Olen kertonut blogissa usein valmistuvani syksyllä laulunopettajan ammattiin, virallisemmin musiikkipedagogiksi (AMK). En ole vielä kuitenkaan kirjoittanut mitään laulun tai yleisemmin musiikin opetuksesta, joten täältä pesee!

Otsikon englanninkielinen sanonta on jenkeissä tuttu monille taiteen parissa työskenteleville, sillä kyseisessä viihdeteollisuuden luvatussa maassa kaikille ei yksinkertaisesti riitä hommia muusikkona. Sen takia ”varasuunnitelmana” monilla on opettaa omaa osaamistaan. Tästä mallista tietysti puuttuu se ajatus, että jotkut – itse asiassa aika monet – oikeastikin haluavat opettaa! Monet huippumuusikot Suomessa opettavat muusikon töidensä ohella ja itsekin teen sekä muusikon että opettajan töitä. Tässä tarina siitä, miten päädyin opettamaan, olkaa hyvä!

En ole aina tiennyt, että tulisin opettamaan laulua. Nuorempana oman laulamisen haasteissa pyöriessä tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, että pystyisin joskus muka neuvomaan jotain toista hänen laulamisessaan. Muistan myös julistaneeni, etten satavarmasti ikinä aikanaan opettaisi laulua työkseni. Hups. 🙂 Noiden aikojen ajatukset kumpusivat toki pitkälle huonosta laulajan itsetunnosta, mutta myös kokemuksen puutteesta. Kaikki vieras yleensä pelottaa, ja opettaminen oli täysin vieras maailma minulle. Halusin kuitenkin muusikkouden rinnalle myös ”vakaamman” ammatin, joten päädyin hakemaan opiskelemaan pop/jazz-musiikkipedagogiksi Metropolia ammattikorkeakouluun.

Opettaminen pelotti ja jännitti minua ihan älyttömästi vielä aloittaessani opinnot, enkä ollut yhtään varma, olinko valinnut oikean koulutuslinjan. Vietin ensimmäiset harjoitustuntini kuvainnolliset kakit housuissa laskien sekunteja tunnin päättymiseen, ja pelkäsin koko ajan, että oppilaani huomaisivat minun olevan täysi huijari. Vuosikurssimme laulupedagogien eli tuttavallisemmin pediopiskelijoiden kesken kutsuimme toisiamme leikkimielisesti valeopettajiksi, ja sitä toki vielä tuolloin olimmekin.

Jokin opettamisessa ja erityisesti oppilaan ja opettajan keskinäisessä suhteessa kuitenkin viehätti minua, ja halusin oppia lisää. Pikku hiljaa ensimmäisen vuoden edetessä aloinkin paniikkini läpi huomaamaan, kuinka paljon osaamista minulla jo olikaan. Käyttööni oli vuosien opiskelun aikana liukunut melkein huomaamattani kattava tietopankki laulamisesta, ja minun piti enemmänkin jarrutella oppilaideni kanssa, etten tunkisi heille liikaa uutta tietoa yhden tunnin aikana. Huomasin, että oma opettajan persoonani alkoi kehittyä, ja pidin kovasti tästä uudesta roolista, johon pääsin solahtamaan tuntien aikana. Ope-Liisa osoittautuikin olevansa melkoinen cheerleader: kannustava, kiinnostunut ja kärsivällinen. Aloin rentoutumaan oppilaideni kanssa ja tunneillani oli enemmän tilaa hengittää – sekä minulla että oppilaalla.

Kaikki laulun yksityistunneilla käyneet tietävät, kuinka kuumottava vuorovaikutustilanne laulutunti on; semituntemattoman opettajan edessä pitää tulla ”arvostelluksi” jostain niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin omasta äänestään. No, vastaavasti myös siellä nuottitelineen toisella puolella on yhtä kuumottavat paikat aluksi. Opettaminen ei ole missään nimessä helppoa, mutta se on erittäin palkitsevaa ja parhaimmillaan aivan mahtavaa työtä!

Opettaessa olen oppinut paljon uutta myös omasta äänestäni – oikeastaan häkellyttävän paljon! Esimerkiksi tulkintaa tai teknisiä asioita yhdessä oppilaan kanssa pohtiessa asiat pitää osata näyttää ja selittää monella eri tavalla, joten oma instrumentti alkaa kirkastumaan opetustuntien myötä aika selkeäksi kokonaisuudeksi opettajalle itselleenkin. Monet kouluttamattomat laulajat voivat olla tuhottoman hyviä, mutta eivät tarkalleen tiedä mitä he tekevät, he vain laulavat – ja mielestäni sellaisten laulajien ei välttämättä tarvitsekaan tietää instrumenttinsa toiminnasta enempää, jos he ovat itse tyytyväisiä omaan laulamiseensa ja he tuottavat ääntä terveellä tavalla. Laulunopettajan pitää kuitenkin tietää instrumenttinsa toiminnasta todella monipuolisesti: miten minkälainenkin ääni syntyy fysiologisesti, miltä se tuntuu, miten muokata omaa äänenväriä, laulaa korkeammalle/matalemmalle, kirkkaalla/tummalla soundilla, kiinteästi/huokoisesti, miten ja mistä korjata jos ääni särkyy tai kurkkuun sattuu ja niin edelleen. Näitä asioita opettaessa oppii pakostakin omasta instrumentistaan uutta ja omaan laulamiseen saa paljon uusia vaikutteita. Oma opettajankoulutukseni oli perusteellista ja tarkkaa, mistä voin kiittää Metropolia ammattikorkeakoulun musiikinkoulutuksen laulukollegiota.

Suomessa on todella yleistä, että iso osa muusikoista opettaa muusikon töidensä ohella joko yksityisoppilaita, bändejä, tai esimerkiksi teoriaryhmiä tai lauluyhtyeitä ainakin jossain vaiheessa uraansa. On varmasti joitain muusikkoja, jotka opettavat ihan vain maksaakseen laskunsa, vaikka inhoavat opettamista. Luulen ja toivon kuitenkin, ettei heitä ole paljon. Olen ollut itse parin tällaisen vastahakoisen opettajan oppilaana, ja tunnit heidän kanssaan olivat tietysti yhtä tuskaa.

Opettaminen on nykyään alun jännittämisen jälkeen minusta todella kivaa ja mielenkiintoista – ja muusikon työn tavoin yllätyksellistä, vaihtelevaa ja sosiaalista. Työn suolana on tietysti motivoituneet ja innokkaat oppilaat, jotka rakastavat musiikkia ja haluavat kehittää ääntänsä ohjauksessani. Kokemukseni karttuessa olen päässyt opettamaan monenlaisia oppilaita ja tutustumaan hienoihin tyyppeihin. Tiedän onnistuneeni opettajana kun aika lentää kuin siivillä, juttua riittää ja oppilaan kanssa löytyy nopeasti – sallinettehan loppuun sanaleikin – yhteinen sävel. 😉