Muutimme koko perheen voimin isäni työn perässä kahdeksi vuodeksi Englantiin, Kentin maakuntaan loppukeväästä 1996. Se oli Spice Girlsin, paksupohjaisten lenkkareiden ja hiusmascaran kulta-aikaa.

Minä ja pikkuveljeni aloitimme kesän lopulla koulunkäynnin roomalaiskatolisella ala-asteella. Emme kumpikaan puhuneet englantia, joten äiti ja isä olivat tehneet meille molemmille kaksi lappua 1) ”Can you please call my father, the number is xxxxxxxxxx.” 2) ”May I please go to the bathroom?” Näitä ei muistaakseni koskaan tarvinut hyödyntää. Olimme molemmat siitä kiitollisessa iässä, että mikään ei vielä nolottanut. Ensimmäiset kuukaudet vastasin joka ikiseen kysymykseen ’yes’, joka ymmärrettävästi herätti välillä hilpeyttä. Noin puoli vuotta siinä meni, ennen kuin aloimme pikkuveljeni kanssa puhua sujuvaa englantia.

Opiskelu poikkesi aika tuntuvasti siitä, mihin olin tottunut Suomessa:

• Kaikilla oli koulupuvut. Tytöillä kesäisin sinivalkoruudullinen kokomekko ja talvella tummansininen vekkihame, valkoinen kauluspaita, villatakki ja punakeltainen kravatti (täsmälleen samanlainen kuin Rohkelikoilla Harry Potterissa OMG!) Pojilla oli läpi vuoden sama kauluspaita, kraka ja villatakki, mutta kesäisin harmaat suorat housut vaihtuivat polvipituisiksi. Asusteiden suhteen oli muutenkin tarkat säännöt eli sukkien tuli olla valkoiset, kenkien mustat ja koruja ei saanut olla näkyvillä missään muodossa, eli ne pari tyttöä, jotka olivat lävistäneet korvansa, joutuivat peittämään korvakorunsa aina koulunpäivisin paksulla teipillä (ja sehän ei toki näyttänyt lainkaan tyhmältä). Myös liikuntatunneilla oli oma pukukoodinsa ja äitimme joutuikin pyytämään rehtorilta erityislupaa pukea minulle ja pikkuveljelleni pitkät trikoot (sääntöjen mukaan olisi kuulunut käyttää shortseja) silloin kun juoksimme syksyllä ulkokentällä nollakelissä.
• Harry Potter -yhtäläisyydet eivät rajoittuneet vain kravatin väritykseen. Kaikki koulun oppilaat jaettiin neljään tupaan (jotka oli nimetty ei-niin-raflaavasti suojelupyhimysten mukaan) ja läpi kouluvuoden kaikki keräsivät omalle tuvalleen pisteitä hyvin suoritetuista koulutehtävistä sekä urheilu- ym. kilpailuista. Lukuvuoden lopussa yksi tupa kruunattiin voittajaksi ja siihen kuuluvat oppilaat saivat osakseen kiitosta ja glooriaa. Lisäksi vanhimman vuosikurssin oppilaiden joukosta valittiin valvojaoppilaita, joille jaettiin tärkeitä luottamustehtäviä. Itse sain kunnian olla virallinen kellonsoittaja ja siispä marssin aina välitunnin lopuksi selkä suorana (toisin kuin Quasimodo) ja täynnä ylpeyttä rehtorin kansliaan soittamaan kelloa välitunnin päättymisen merkiksi.
• Koulun perinteisiin kuului viikottainen messu. Kirkko oli heti tien toisella puolella ja sinne marssimme sievässä parijonossa keskiviikkoaamuisin kuulemaan pyhää sanaa sekä tunnustamaan syntimme. Minussa oli aina pientä näyttelijän vikaa ja muistan nauttineeni siitä, miten pääsin kävelemään dramaattisesti papin luo ja toistamaan sen yhden ja saman lauseen, jonka olin opetellut ulkoa: ”Forgive me father, for I have been bad to my little brother.” Muistan, että pappia alkoi jossain kohtaa hymyilyttää tämä toistuva tunnustus, mutta aina hän jaksoi tehdä edessäni ristinmerkin ja pääsin poistumaan kevein sydämin. 
• Kouluruokailu. Ai että. Jokaisella oli omat eväät lunch boxissa. Omani oli kauniin violetti Leijonakuningas-kantorasia ja pikkuveljelläni oli keltainen Power Rangers -eväsrasia. Silloin olin hyvinkin katkera siitä, että muilla lapsilla oli eväinä vaaleaa leipää hillolla tai majoneesilla, suklaapatukoita, limsaa ja pieniä sipsipusseja. Jälkikäteen olen niin kovin kiitollinen siitä, että äiti ei antanut periksi, vaan pakkasi meille päivittäin mukaan tummat leivät kinkulla ja kasviksilla, cheese stringit (huikein keksintö ikinä), jogurtin ja hedelmän. Lisäksi hyödynsimme pikkuveljeni kanssa neuvottelutaitojamme ja lopulta sovimme äidin kanssa, että saimme joka kuun viimeinen perjantai lunch boxiimme sipsipussin (ehdottomat suosikkini olivat Walkersin Prawn cocktail ja Worcester Sauce -sipsit) ja salmiakkia tai Aero-suklaata. Tämä sopimus oli henkinen riemuvoitto.

Muistelen noita kouluaikoja lämmöllä. Meidät otettiin poikkeuksellisen ihanasti vastaan ja kokemus oli muutenkin avartava ja ainutkertainen. Kas tässä vielä muutama koulukuva. Olen se pelokas ylivalottunut olento vasemmassa yläkulmassa. En välttämättä ole näissä yksilökuvissa se kedon kaunein kukka (erityiskiitos äidilleni neuvosta ”hymyile kulta niin, että kauniit hampaasi näkyvät”), mutta pikkuveljeni hiustatti on kyllä aivan omalla jäätävyyden tasollaan.

Asuimme tyypillisessä englantilaisessa talossa, jossa marjapuuronvärinen kokolattiamatto aiheutti siisteyttä ja estetiikkaa rakastavalle äidilleni harmaita hiuksia. Opimme myös arvostamaan Suomen moninkertaisia ikkunalasituksia ja ymmärsimme, että lämmin suihku ei ole itsestäänselvyys. Suurinta luksusta oli se, kun postiluukusta kolahti muutaman kuukauden välein videokasetteja, joille mummi oli nauhottanut Kauniit ja Rohkeat -jaksoja. Viikonloppuisin kiersimme etelä-Englantia, vierailimme toistuvasti Lontoossa (en ikinä unohda sitä, millainen kukkameri Buckinghamin palatsin ympärille ilmestyi prinsessa Dianan kuoleman jälkeen) ja kävimme välillä myös Ranskan puolella, kun Channel Tunnel teki siitä niin kovin helppoa. Englannin omituisuuksista ja hauskoista sattumuksista voisi kirjoittaa oman kirjansa, mutta tässä pari erityisen surkuhupaisaa anekdoottia:

• Isäni vei minut ja pikkuveljeni aina toisinaan luistelemaan läheiseen jäähalliin. Kypärän käyttö oli meille itsestäänselvyys. Siellä luistellessamme paikan valvoja veti meidät sivuun ja kehotti kohtealiaasti poistamaan kypärät päästä, sillä voisimme aiheuttaa suurta vahinkoa kanssaluistelijoillemme, mikäli kaatuisimme ja kolhaisisimme jotain toista luistelijaa kovalla kypärällämme. Isälläni on…miten sen nyt sanoisi kauniisti…melko vakuuttava tapa ilmaista mielipiteensä, silloin kun hän on jostain vahvasti eri mieltä ja niinpä hän piti tälle valvojalle kohteliaan pienen luennon ja lopulta saimme luvan käyttää kypärää luistellessa.
• Myllykoskelaisina riemumme oli rajaton, kun MyPa saapui Liverpoolin (olin tosin itse vannoutunut ManU-fani ja Cantona-paidan ylpeä omistaja) vieraaksi Anfield Roadille ja suuntasimmekin koko perheen voimin paikan päälle. Ottelun jälkeen pojat lähtivät käymään miestenhuoneessa ja sovimme, että odotamme heitä äidin kanssa tietyn uloskäynnin luona. Kului varmaan yli puoli tuntia ja poikia ei vaan näkynyt missään. Ystävällinen poliisisetä tuli luoksemme ja tiedusteli, onko kaikki kunnossa. Kerroimme, että odottelemme isää ja pikkuveljeä, mutta heillä nyt jostain syystä kestää luonnottoman kauan. Poliisin vastaus tähän on jäänyt elävästi mieleeni: ”Forgive me madam, but do you think there is a possibility your husband might have left you?” Että näin. Sieltä ne poijjaat lopulta ilmestyivät, kun vielä muutaman minuutin odottelimme.

Ulkomailla lapsuudessa vietetty aika ja lähes natiivi englannin kielen taso ovat varsinkin näin jälkikäteen ajatellen niin suuria rikkauksia, että toivoisin jonain päivänä voivani tarjota omille lapsilleni jotain vastaavaa. Moni asia olisi tänä päivänä toisin, mikäli tämä olisi jäänyt kokematta.