Luin joululomalla kyläpaikassa Me Naiset -lehteä, jossa oli mielenkiintoinen artikkeli asiakaspalvelijalle avautumisesta. Jutussa haastateltiin hierojaa, kampaajaa ja taksikuskia heidän kokemuksistaan asiakkaiden uskottuina. Hesari kirjoitti kesällä samantyylisen artikkelin, jonka jaan, koska Me Naisten juttua ei löydy internetin syövereistä. Aika monet ovat ammatissaan kuulleet hurjiakin kertomuksia asiakkaidensa, potilaidensa tai oppilaidensa elämästä ja päässeet tai joutuneet kenties ainoaksi uskotuksi vaikean elämäntilanteen keskellä. Artikkelia ajatellessani muistin monet kerrat, kun töissä joku on kertonut minulle – tuntemattomalle ihmiselle – ongelmistaan ja jopa itkenyt. Miksi asiakaspalvelijalle on helppo avautua?

En ajattele itseäni asiakaspalvelijana sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kokemukseni mukaan muusikon ja opettajan työ on muun muassa taiteen tekemisen, elämysten jakamisen, kasvattamisen ja kouluttamisen lisäksi usein myös asiakaspalvelua. Oppilaiden ja yleisön kanssa tulee juteltua useinkin, mutta enimmäkseen puheenaiheet liikkuvat musiikin ympärillä. Joskus kuitenkin joku haluaa kertoa jostain itselle raskaasta asiasta ja jopa kysyä neuvoa. Tiedän hyvin, etten ole koulutukseltani terapeutti tai minkäänlainen elämänhallintaneuvoja(?), joten tällaiset hetket joskus ahdistavatkin minua. Pelkään, että sanon tai teen jotain väärin, ja hauraassa tilassa oleva ihminen, joka odottaa minulta viisauksia kuin Yodalta konsanaan, saa täysin vääränlaista kohtelua. Noh, useimmat uskoutumistilanteet eivät toki ole kovin vakavia ja luulisin, että harva neuvoton tarrautuu minuun kuin viimeiseen oljenkorteen – ainakaan toivottavasti.

Olen puhunut aiheesta myös monien kollegojeni kanssa, ja monet heistä ovat kohdanneet paljon rankempia työpäiviä kuin minä: yhden oppilas tuli ensimmäiselle laulutunnilleen juuri kuultuaan läheisensä kuolemasta, toinen on tukenut itsetuhoisten ajatusten kanssa kamppailevaa kuulijaa. Olen tullut siihen tulokseen, että paras ja ainoa asia, mitä voin tuollaisissa tilanteissa tehdä, on yksinkertaisesti olla ihmiselle ihminen. Kuunnella kunnolla ja halata, jos tilanne niin sallii. Toisen neuvominen voi olla vaarallista, jos häntä ei tunne yhtään (ja edelleenkin, se ammattiauttajan koulutus puuttuu) ja siksi korostankin uskoutujalle, että kuuntelen mielelläni, mutta neuvoja en voi antaa. Pelisilmää kannattaa kuitenkin olla; hädässä olevaa tulisi aina auttaa tavalla tai toisella, olipa sitten töissä tai vapaa-ajalla.

Minusta on myös luonnollista, että esimerkiksi opetustyössäni oppilaat kertovat minulle usein tuntien mittaan elämästään, tapaanhan useita heistä viikoittain. Vastaavasti myös oppilaani kuulevat työmme lomassa kaikenlaisia pieniä asioita minusta. Laulu on henkilökohtainen instrumentti, joten esimerkiksi tekstintulkinnan ohella moni tuleekin luontevasti kertoneeksi, minkälaisia muistoja kappaleiden tarinat heissä herättävät. Tykkäänkin työssäni siitä, että pääsen tutustumaan moniin ihmisiin ja heidän ajatusmaailmaansa aika syvällisellä tasolla, vaikka en oikeastaan edes juuri tuntisi heitä musiikin ulkopuolella.

Olen haastellut itsekin ummet ja lammet elämästäni omille laulunopettajilleni vuosien varrella, vaikka ihan terapeutteinani en ole heitä sentään käyttänyt. Ymmärränkin hyvin, miksi esimerkiksi luottokampaajalle tekee mieli kertoa syvimpiä tuntojaan. Tajusin Me Naiset -artikkelia lukiessani, että olen ollut myös kerran jutussa haastatellun hierojan asiakkaana. Yritin heti muistella, mistä mahdollisesti puhuimme käyntini aikana. Taisin kuitenkin olla ns. tylsä ja tavallinen asiakas, kun meinasin nukahtaa – tai oikeastaan: nukahdin – hänen käsittelyssään. Joillekin vastaava rentous ja mielihyvä voi syntyä esimerkiksi siitä, että pääsee kertomaan ymmärtäväiselle asiakaspalvelijalle, kuinka kurja päivä on takana.