Suomalaiset, hävetkää oikeita asioita!

En ole koskaan ymmärtänyt niitä suomalaisia, jotka häpeilevät ja haukkuvat Suomea ja suomalaisuutta. Mielestäni meillä ei ole mitään hävettävää siinä, että Suomenlinna ei näytä aivan yhtä linnaisalta kuin Neuschwanstein tai että museoistamme ei löydy Rosettan kiveä tai hymyilevää Mona Lisaa. En myöskään lähde vitsailemaan siitä, miten me suomalaiset olemme joko sosiaalisesti kömpelöitä tai misantrooppeja, kun emme aloita keskusteluja ventovieraiden kanssa. Päinvastoin; mitä kauemmin asuin ulkomailla, sitä enemmän aloin arvostaa Suomea ja suomalaisuutta.

But…there’s always a but. On yksi asia, joka saa minut kiihtymään nollasta sataan alta kahden sekunnin ja nostaa verenpainettani nopeammin kuin vahvinkaan tuplaespresso: suomalaisten käyttäytyminen julkisissa kulkuneuvoissa. Se on jotain, mitä pitäisi hävetä.

Tänäänkin lähdin töihin hyvillä fiiliksillä. Puin casual Friday -konseptin mukaisesti R2D2-topin jakun alle ja vedin Conssit jalkaan. Unelmoin jo toimiston kaffesta, joka on aina perjantaisin ilmaista (maksaa muina päivinä kokonaiset 30 snt) ja saa siten ymmärrettävästi pitkiä jonoja muodostumaan kahvikoneen eteen läpi perjantaipäivän. Kaikki tämä hyvä fiilis kuitenkin romuttui, kun ratikka saapui pysäkille ja noin kuusikymppinen töölöläismummeli päätti tunkea sisään päästämättä muita ihmisiä ensin poistumaan ratikasta. Eikä siinä vielä kaikki. Melko täydessä ruuhkaratikassa hän myös koki oikeudekseen istahtaa käytäväpaikalle ja asettaa pikkuriikkisen käsilaukkunsa ikkunapaikalle. Näissä tilanteissa lasken suosiolla viitenkymmeneen, sillä kymeeneen laskeminen ei yksinkertaisesti riitä.

En tiedä, miksi tämä saa minut aina raivon valtaan. Ehkä pakostakin palaan mielessäni Lontoon metroon, jossa kukaan ei tee tuollaista ilman, että saa muiden kanssamatkustajien vihat niskaansa. Helsingissä on ennemmin sääntö kuin poikkeus, että ihmiset ryntäävät sisään metroon tai ratikkaan ennen kuin ihmiset pääsevät poistumaan vaunuista. Tällaisissa tilanteissa pieni sisäinen buddhani, joka yleensä pyrkii olemaan ärsyyntymättä turhanpäiväisistä asioista, astuu hetkeksi sivuun ja tilalle astuu pieni raivotar, joka saa minut käyttäytymään tavalla, josta en aina ole ylpeä. Kun olen itse poistumassa vaunusta ja muut tunkevat jo sisään, levitän ei-niin-kovin-leveät hartiani, työnnän kyynerpäitäni korostetusti ulospäin ja marssin ulos ovista niin, että törmäilen tahallani sisään tunkeviin ihmisiin ja katson heitä samalla todella tuimasti. Samanlaista passiivisaggressiivisuutta harjoitan myös tilanteissa, joissa ihmiset ovat varanneet viereisen istuimen laukulleen tai näkymättömälle ystävälleen täpötäydessä ruuhkabussissa tai -ratikassa. Vaikka voisin mielelläni seisoa, marssin ihan periaatteesta sen ihmisen luo ja sanon ”anteeksi” tavalla, jolla ihmiset sanovat sen silloin, kun he eivät ole tippaakaan pahoillaan ja istahdan siihen tyhjälle paikalle. Joskus olen leikitellyt ajatuksella, että lainaisin Aladdin-leffan letkautusta: ”Katsohan Abu, ei joka päivä näe hevosta, jolla on kaksi takamusta”, mutta toistaiseksi olen hillinnyt itseni.

Siispä, kaksi nöyrää pyyntöä ihmisille, jotka käyttävät julkisia kulkuvälineitä:

1) Päästäkää ihmiset poistumaan, ennen kuin tungette sisään.

2) Istukaa ikkunapaikalle ja pitäkää pikkulaukut sylissänne.

Tämä ei ole rakettitiedettä, tämä on puhdasta maalaisjärkeä ja peruskohteliaisuutta.

Kuva lainattu täältä: http://www.hel.fi/hel2/hkl/uusi_raitiovaunu/img/ratikka.jpg