Syy ja seuraus – eli miten päädyin metalliteknologia-alalle

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut juurikaan selviä säveliä siitä, mitä haluaisin ”tehdä isona”. Kadehtien katsoin vierestä, kuinka esimerkiksi veljeni tiesi jo ala-asteiässä MacGyveriä katsoessaan, että hänestähän tulee tietysti diplomi-insinööri. Alavalintaani on ennestään vaikeuttanut se, että olen aina ollut hyvin kiinnostunut todella monesta eri asiasta, ja näistä vain yhden valitseminen urakseni on tuntunut ylivoimaisen vaikealta.

Epävarmuudelleni uskollisena valitsin aikanaan lukiossa pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian, ”jotta en sulkisi mitään jatkokoulutusmahdollisuuksia pois”. Menestyin kaikissa kolmessa hyvin, mutta en kuitenkaan koskaan kokenut mitään suurta intohimoa mitään näistä kohtaan. Päin vastoin, minua kiinnostivat valtavasti historia, maantiede, biologia, vieraat kielet ja äidinkieli, liikunta ja musiikki, eli käytännössä kaikki muut paitsi juuri nuo kolme ainetta. Abivuonna rohkenin jo vannoa vahvasti, että minusta ei ainakaan mitään teekkaria tule, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei ikinä.

Jotain oli kuitenkin tehtävä lukion jälkeen, joten päädyin jälleen surkean epävarmana omasta unelma-alastani hakemaan Helsingin Kauppakorkeakouluun. Kuulin itseni sanovan ties kuinka monelle utelijalle, että ”en ainakaan sulje mahdollisuuksia pois, ekonomi pystyy tekemään monipuolisesti erilaisia töitä bisneselämässä”. Tämä toki pitää erittäin hyvin paikkansa. Kauppiksessa oli lopulta myös todella ihana huomata, että moni muukin kurssikavereistani jakoi samanlaisia epävarmuuden fiiliksiä, varsinkin alkuvaiheessa. Kurssit kuitenkin vaikuttivat jo tuolloin ihan mielenkiintoisilta, ja opiskelijaelämä oli ihanaa.

Mursuvuoden, eli kauppiksen ensimmäisen vuoden puolivälissä aloin kuitenkin hieman epäröidä. Halusin tietää lisää. Entä jos sittenkin tekniikka olisi minun juttuni? Järkeilin asiaa seuraavan esimerkin avulla:

On olemassa musta laatikko, jossa jonkin tuotteen valmistaminen tapahtuu. Kaupallisesta näkökulmasta on olennaista esimerkiksi ostaa työvoima, raaka-aineet, tehdä toimitussopimukset ja lopulta markkinoida ja myydä tuote. Nämä osa-alueet sijoittuvat mustan laatikon välittömään läheisyyteen, mutta kuitenkin sen ulkopuolelle. Teknillinen näkökulma voisi tässä tapauksessa keskittyä siihen, kuinka työvoimasta ja raaka-aineista ym. saadaan aikaiseksi tuo tuote, joka voidaan lopulta myydä.

Halusin tietää, mitä tuossa mustassa laatikossa tapahtuu ja kuinka. Halusin pystyä toimimaan työelämässä niin, että todella ymmärrän syvällisesti esimerkiksi myymäni teknisen laitteen toiminnasta. Teknillisessä Korkeakoulussa opetettavia asioita en varmasti pystyisi tai osaisi opiskella koskaan itsenäisesti, sen sijaan Kauppiksen asiat vaativat luennoille opittua huomattavasti enemmän nimenomaan omia perslihaksia. Päätin siis hakea TKK:lle Otaniemeen.

 

Virtahepo Popotam on piristämässä kuvan muutoin epäröivän sekavaa tunnelmaa.

 

Miksi sitten valitsin materiaalitekniikan? Käytin poissulkutekniikkaa: ei tuota, tuo ei kiinnosta, hmmm, liian teoreettista, äh, liikaa kemiaa makuuni, en halua tutkijaksi, heh, en ymmärrä sähköä tarpeeksi hyvin, hmph, ei tuotakaan. Jäljelle tällä menetelmällä jäi kaksi vaihtoehtoa: materiaalitekniikka ja konetekniikka. Täytin kaksi hakupaperia niin, että toisessa ykkösvaihtoehtona oli kone- ja toisessa materiaalitekniikka, ja marssin viemään hakupapereita kummassakin kädessä yksi hakupaperi. Lopulta tyrkkäsin oikeassa kädessäni olleen paperin matkaan, ykkösvaihtoehtona materiaalitekniikan koulutusohjelma.

Mietin usein, miten pienistä hetkistä moni elämäni suuri käänne on riippunut. Mitä jos en olisi päässyt Kauppakorkeakouluun tuolloin? Minulla ei olisi ihanaa kauppisporukkaani. Olisinko silloin edes koskaan kiinnostunut hakemaan myöskään tekniikan alalle? Mitä jos olisin ojentanut vasemman käteni TKK:lle hakiessani? Ja siten kulkenut isoveljeni viittoittamalla tiellä vaaleanpunaisissa haalareissa? Entä jos olisin ollut abivuonna tarpeeksi rohkea yrittämään teille, joissa epäonnistuminen oli jopa todennäköisin vaihtoehto? Nyt tuntuu todella tyhmältä, että pelkäsin silloin epäonnistumista niin paljon, että suljin tämän vuoksi osan kiinnostavista hakuvaihtoehdoista pois heti alussa.

Joka tapauksessa olen huomannut, että loppujen lopuksi aina valitsemani polku on ollut kaikista poluista kaikkein oikein juuri minulle. Tällä hetkellä olen järkyttävän onnellinen siitä, että päädyin aikanaan TKK:lle ja tälle tielleni. Vaikka en osaakaan sanoa tarkalleen, mitä haluan joskus tulevaisuudessa tehdä, ja mieleni voi muuttua, tiedän kuitenkin joka hetki aina vähän enemmän. Tärkeää on myös oppia tietämään, mitä ei halua. Joku viisas ystäväni joskus sanoi, että käyttää elämässään ns. joulukuusitaktiikkaa – matkataan kohti latvaa laidasta laitaan. Huippua kohti mennessä oksien skaala kapenee koko ajan, samalla kun oppii tietämään, mitä ei halua. Vaikka alussa mentäisiin yhden ääripään virheestä toiseen ääripäähän, niin lopussa kuitenkin odottaa oma tähti.

On ihan OK olla epävarma siitä, mitä haluaa tehdä työkseen joskus tulevaisuudessa. Jos olet jo oikealla alallasi, tai edes tiedät tarkalleen, mihin haluat ehdottomasti suunnata jossain vaiheessa elämääsi – mahtavaa! Jos et, myös tässä junassa on tilaa. Joskus riittää, että valitsee sen mukaan, mikä juuri nyt tuntuu oikeimmalta. Silti juna puksuttaa mukavasti eteenpäin – oikeaan suuntaan.

Missä junassa te matkustatte? Onko teillä ollut aina selvät sävelet uravalinnasta, vai kuulutteko te epävarmojen kastiin?

 

Terveisin

Ii, joka tietää olevansa oikealla polulla mutkista huolimatta