Viikonloppuvieraana teatterin tuotantojärjestäjä Henriikka

Olen Henriikka, tai Henkka, kuten sukulaiseni ja työkaverini minua kutsuvat, ja olen kotoisin Joutsasta. Se on pieni kunta Keski-Suomessa Heinolan ja Jyväskylän puolivälissä. Lapsuudenkotini on vanha maalaistalo, joka sijaitsee Marjotaipaleen kylässä, 25 kilometrin päässä Joutsan keskustasta. Olen nelihenkisen perheen esikoinen ja täytän ensi kuussa 30. Nykyisin asun Helsingissä Kalliossa, Torkkelinmäen korkeimmalla kohdalla. Helsinki on ollut kotikaupunkini vuodesta 2006 ja rakastan sitä. Rakastan vanhoja taloja, merta ja sitä, että vaikka kaupunki on tuttu, voi siitä silti aina löytää jotain uutta. Tällä hetkellä työskentelen Helsingin Kaupunginteatterissa Billy Elliot -musikaalissa tuotantojärjestäjänä.

Kuten monet maalla asuneet tytöt, kuvittelin lapsena olevani Ronja Ryövärintytär. Seikkailin yksin metsässä, rakensin naapurin poikien kanssa lauttoja ja puumajoja ja minulla oli myös mielikuvitusystävä, jonka nimeä en valitettavasti enää muista. Hän ei ehkä ollut niin merkittävä henkilö, vaikka monia polveilevia keskusteluja yhdessä kävimmekin. Ollessani kuusivuotias vanhempani veivät minut pianotunneille. Joutsassa harrastusmahdollisuudet olivat hyvin rajalliset, joten soittamisesta haaveilevat joutuivat valitsemaan instrumentikseen joko pianon tai haitarin, muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Minulle valittiin piano, koska sellainen meillä kotona oli.

Käytyäni pianotunneilla kolme vuotta, vanhempani toivoivat, että hakisin kirkonkylällä toimivaan musiikkikouluun. Siellä voisin opiskella myös musiikin teoriaa ja historiaa soittamisen lisäksi. Olin kamalan vastahakoinen menemään musiikkikouluun, koska jännitin muiden edessä soittamista. Olen aina pitänyt pianonsoitosta, mutta esiintyminen oli minulle täysin sietämätön ajatus. Lopulta isäni päätti ottaa käyttöönsä keinoista toimivimman, lahjonnan, ja lupasi, että voisin saada kauan toivomani koiran, jos suostuisin menemään musiikkikoulun pääsykokeisiin. Niinpä minä menin, pääsin sisään ja seuraavana kesänä kotiimme muutti asumaan kultainen noutaja Edi.

Vaikka asuimme täysin keskellä metsää, eivät vanhempani koskaan antaneet sen häiritä kulttuurikasvatustani. Minut vietiin pienestä asti oopperaan, balettiin ja teatteriin sekä kuljetettiin soittotunneille Joutsan keskustaan. Jos olisin halunnut Jyväskylään konservatorioon, olisivat vanhempani varmasti vieneet minut sinnekin. Teatterissa vietin lapsuudessani muutenkin aikaa, koska tätini oli dramaturgi ja ohjaaja. Hänen seurassaan pääsin aina katsomaan sellaisiakin esityksiä, joihin lapsia ei ehkä muuten olisi otettu mukaan. Olen esimerkiksi kuullut, että ollessani seitsemän, olimme katsomassa Kivenpyörittäjän kylää ja minä suutuin kamalasti, kun vuotta vanhempi serkkuni ei jaksanut keskittyä esitykseen ja meidän piti lähteä väliajalla lämpiöön leikkimään. Olisin mielummin katsonut näytelmän loppuun. Välillä tätini ei ehtinyt pitää minulle seuraa ollessani hänen luonaan kylässä, joten hän vei minut teatterille, jätti istumaan jonnekin kulisseihin niin, että saatoin seurata esitystä sieltä ja meni itse töihin. Esityksen päätyttyä joku henkilökunnasta palautti minut hänen työhuoneensa ovelle. Rakastin näitä hetkiä. 

Yksi kaikkien aikojen suosikkiesityksistäni oli Helsingin Kaupunginteatterissa näkemäni Piukat paikat. Olin tuolloin noin kymmenen. Toista pääosaa kyseisessä teoksessa esitti Santeri Kinnunen. Hän oli mielestäni lumoavin ja taitavin ja komein näyttelijä, jonka ikinä olin nähnyt. Ihailin häntä aivan suunnattomasti vuosien ajan ja kun minulta teini-ikäisenä kysyttiin mitä haluaisin tehdä työkseni, vastasin, että haluan töihin Helsingin kaupunginteatteriin ja haluan päästä sellaiseen juttuun, jonka ohjaa Neil Hardwick ja jonka pääosassa on Santeri Kinnunen. Vuonna 2011, aloittaessani työt Helsingin kaupunginteatterissa tuotantojärjestäjänä, oli ensimmäinen produktioni nimeltään Lainahöyhenissä. Sen ohjasi Neil Hardwick ja pääosaa näytteli Santeri Kinnunen.

Lapsuuden ammattihaaveeni oli heppatallin omistaja. Olin pienenä henkeen ja vereen heppatyttö ja haaveilin, että aikuisena voisin vaan ratsastaa aamusta iltaan ja kotonani olisi kymmeniä hevosia. Kun kasvoin vähän vanhemmaksi, ajattelin ehkä, että minusta voisi tulla kirjailija. Kirjoitin kamalasti erilaisia tarinoita, joissa seikkailivat milloin Backstreet boysit ja milloin hevoset. Valitettavasti kirjailijanurani ei koskaan ottanut tuulta alleen. Kotimaisessa kirjallisuushistoriassa on edelleen Backstreet boysit ja hevoset yhdistävän teoksen mentävä aukko.

Opiskelin musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa. Jouduin hakemaan kyseiselle linjalle kolme kertaa, kunnes pääsin sisään. Onneni oli, että olin lukiosta päästyäni hakenut myös Joensuun yliopistoon lukemaan kulttuurientutkimusta, joten en jäänyt tyhjän päälle. Kaksi ensimmäistä yliopistovuottani vietin siis Joensuussa. Siellä opiskelin musiikkitieteen lisäksi länsimaista kirjallisuushistoriaa, taiteen sosiologiaa ja mediakulttuuria sekä puheviestintää. Itsepintaisesti kuitenkin halusin Helsinkiin opiskelemaan, koska siellä musiikkitiedettä pystyi opiskelemaan pääaineena toisin kuin Joensuussa. Ongelmani Helsinkiin pääsemisessä ei ollut se, ettenkö olisi pärjännyt musiikin teoria- tai kuuntelutehtävissä, vaan se, etten yksinkertaisesti ymmärtänyt yhtä pääsykoekirjoista ollenkaan. Musiikin todellisuudet -teos oli minulle niin ohutta yläpilveä, että esseevastausten kirjoittaminen kyseisen kirjan tietojen pohjalta oli mielestäni ylittämätön haaste.

Kun en toisella hakemalla päässyt sisään, päätin, että kolmannella kerralla minun on pakko onnistua. Haalin ympärilleni kymmeniä teoksia, joissa käsiteltiin samoja aiheita kuin kyseisessä pääsykoekirjassa ja lopulta löysin ne teokset, joissa samat asiat oli esitetty huomattavasti selkeämmin. Luin ja opiskelin koko vuoden, käytin lukemattomia eri lähteitä ja kirjoitin pitkiä harjoitusesseitä. Voitte vain kuvitella kuinka onnellinen olin, kun kesällä 2006 sain postissa kotiini sen paksun kirjekuoren, jossa minut hyväksyttiin musiikkitieteen pääaineopiskelijaksi. Helsingissä sivuainemahdollisuudet olivat myös lähes rajattomat, joten musiikkitieteen rinnalle valitsin teatteritieteen, taidehallinnon (Sibelius-Akatemian sivuainekokonaisuudesta), viestinnän ja puheviestinnän.

En ole ikinä myöntänyt tätä kenellekään, mutta nyt paljastan sen. Kiinnostuin opiskelemaan musiikkitiedettä, koska minut mielestäni oli puoliksi pakotettu soittamaan pianoa lapsena, en saatuani musiikkikoulun 3/3 -tutkinnon suoritettua 16-vuotiaana aikonut olla musiikin kanssa enää koskaan missään tekemissä. Katsoin paljon teatteria ja haaveilin siellä työskentelystä, joten ihmiset ehkä kuvittelivat, että alkaisin opiskella jotain siihen liittyvää. Mutta kun kaksi vuotta sain miettiä asiaa ilman pakollisia pianotunteja, tajusin musiikin olevan minulle kuitenkin se tie, jota haluaisin seurata. Huomasin isäni olleen täysin oikeassa lahjoessaan minut koiralla, koska hän oli avannut minulle mahdollisuuden siihen unelmaan, jota en koskaan muuten olisi tavoittanut. Tiesin kuitenkin, etten haluaisi olla soittaja. Joten, mitä opiskella?

Tuohon aikaan suuresti ihailemani kitaristi Janne Halmkrona piti Radio Helsingissä ohjelmaa nimeltä Sabotaasi. Kuuntelin sitä joka tiistai ja ajattelin, että tuo tyyppi on paitsi hauska myös aika fiksu ja osaa puhua mielenkiintoisesti. Hän oli ja on edelleen myös teiniaikojeni lempibändin CMXn kitaristi, joten päätin ottaa selvää mitä hän on opiskellut. Ei siksi, että olisin halunnut olla rokkikitaristi tai radiotoimittaja, kunhan vain pidin häntä kiinnostavana. No, hän oli opiskellut musiikkitiedettä. Se kuulosti niin hienolta, että päätin hakea opiskelemaan sitä. Vuosikausia myöhemmin törmätessämme jossain toisiimme hän kysyi minulta huvittuneena tämän tarinan kuultuaan, että en kai oikeasti alkanut opiskella alaa hänen jalanjäljissään. Silloin sanoin, että en tietenkään. Nyt voin sanoa, että tavallaan kyllä. Hänen ansiostaan keksin mitä haluaisin opiskella, mutta loppu oli täysin omaa tahtoani.

Parasta opiskeluajassa oli opiskelukaverit. Tämä varmaan on vastaus, jonka monet antavat, mutta ilman musiikkitiedettä ja Helsingin yliopistoa en todennäköisesti olisi koskaan tavannut niitä ihmisiä, jotka nyt ovat parhaita ystäviäni. Vielä nykyisinkin, kun pidämme yhdessä illanistujaisia otsikolla ”Synkoopin eläkeläiset” (viitaten siis ainejärjestöömme Synkooppiin), en voi olla ihastelematta kuinka upeita ja monipuolisia ihmisiä tunnen. Tottakai mahtavaa oli myös se vapaus opiskella mitä halusi, tehdä valintoja, oppia uutta ja nähdä kuinka intohimoisesti jotkut luennoitsijat suhtautuivat omaan aiheeseensa. En koskaan unohda Susanna Välimäen elokuvamusiikin luentoja, kun hän liikuttui kyyneliin kertoessaan tarinaa siitä kuinka oli saanut kätellä Ennio Morriconea. Ajattelin, että tuohon täytyy pyrkiä. Siihen, että on ainakin itse aivan fiiliksissä siitä mitä tekee työkseen.

Alallani voi hakeutua monenlaisiin töihin. Useat yliopistotutkinnot, ainakaan humanistisessa tiedekunnassa, eivät valmista vain yhteen tiettyyn ammattiin, vaan antavat enemmänkin pohjan hakeutua useisiin erilaisiin töihin. Tutkinnon tarkoitus on, paitsi kouluttaa ihmiset oman oppialansa erikoisasiantuntijoiksi, ennen kaikkea kehittää opiskelijoiden kriittistä lukutapaa ja valmentaa prosessoimaan tietoa – lyhyesti sanottuna opettaa ajattelemaan itse. Kun eräs sukulaiseni kerran totesi, ettei minusta tämän tutkinnon myötä tule siis yhtään mitään, vastasin, että päinvastoin, minusta voi tulla mitä vaan. No, ei ehkä ydinfyysikkoa tai lääkäriä, mutta muuten. Opiskelukaverini ovat työllistyneet tältä alalta useisiin erilaisiin tehtäviin: on toimittajia, muusikoita, tiedottajia ja tuottajia, osa on töissä isoissa levy-yhtiöissä ja maan suurimmilla festivaaleilla, osa toimii pienissä orkestereissa tehden kaikkea mahdollista ja osa, kuten minä, on loikannut toimimaan toiselle kentälle. Ja vaikka olenkin teatterissa töissä, on koulutuksestani minulle silti hyötyä jatkuvasti.

Oudoin töissä kohtaamani asia: ennen päätymistäni Kaupunginteatterille olin tehnyt töitä teatterin parissa jo kolmisen vuotta. Minulla on aina ollut tapana kapinoida asioita vastaan, joten kun aloin opiskella musiikkia, tajusin pian haluavani teatteriin töihin. Tässähän ei sinänsä ole mitään järkeä, mutta näin minä yleensä toimin. Noiden kolmen teatterityövuoden aikana olin jo suhteellisen tottunut siihen, että kaikki omituinenkin voi työni puitteissa olla täysin normaalia. Muistan silti varmaan aina ensimmäisen työviikkoni Lainahöyhenet -musikaalissa, kun vastuullani oli tilata harjoitusten kannalta olennaisia esineitä toimitettavaksi harjoitustilaamme. Olin saanut ohjaajalta ja lavastajalta listan, joka kädessäni soitin tarpeistovalmistajallemme: ”Hei, tota… Me tarvittais tänne harjoituksiin kukkapuska, käsiraudat, hiuskoriste, joka on samalla kenkälusikka ja sit… kävelykeppi, jonka kahvaosa on peniksen muotoinen.” Odotin jonkinlaista hämmennystä, mutta linjan toisesta päästä kuului vain tarpeistovalmistajamme Miran reipas ääni: ”Selvä! Saatte ne viimeistään ylihuomenna.” Parin päivän kuluttua minua odotti töissä kori, josta löysin ruusukimpun, parit käsiraudat, kauniin helmeilevän hiuskoristeeksi muotoillun kenkälusikan ja peniskahvaisen kävelykepin. Sen jälkeen en oikeastaan ole kamalasti ihmetellyt mitään, vaikka hyvin paljon erikoisempiakin asioita on sittemmin tullut vastaan.

Ammatillisia esikuvia minulla on monia, mutta ajattelin nimetä tässä kaksi. Sonia Friedman on yksi Lontoon West endin tunnetuimmista ja menestyneimmistä teatterituottajista. Hän aloitti uransa opiskelemalla stage manageriksi (eli siis järjestäjäksi, tosin tämän ammattinimikkeen työnkuva on muualla maailmassa hieman laajempi kuin Suomessa), mutta on sen jälkeen toiminut myös monissa muissa tehtävissä esimerkiksi Lontoon National theatressa. Noin kolmekymppisenä hän päätti suuntautua teatterituottajaksi ja teki töitä eri teatteritaloissa kymmenisen vuotta, kunnes lopulta perusti oman tuotantoyhtiön Sonia Friedman Productions. Viime vuosina hänen tuottamansa teokset ovat olleet paitsi maailman kysytyimpien joukossa (kuten esimerkiksi Benedict Cumberbatchin tähdittämä Hamlet Barbican theatressa tänä syksynä) myös kriitikoiden ylistämiä (kuten The Book of Mormon, Ghosts, Electra jne.). Hän on myös tuottanut muutaman televisiodraaman. 

Toinen esikuvani on oman talomme tuottaja Pia Lindholm. Hän on yksinkertaisesti yksi ammattitaitoisimmista ja tehokkaimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Ei ole niin hankalaa kysymystä, johon häneltä ei saisi vastausta maksimissaan kahden tunnin sisällä ja hän on yleensä ajatellut kaikkea ennen kuin asiasta ehtii edes kysyä. Hän on äärimmäisen mukava ja huumorintajuinen, mutta samaan aikaan jämäkkä ja asiallinen niin, ettei hänen sanomisiaan ole tarve koskaan kyseenalaistaa. Muistan aina hetken, kun tehdessämme Kuninkaan puhe -näytelmää soitan hänelle kesken harjoituksen (toimin silloin ohjaaja Kari Heiskasen assistenttina): ”Moi Pia, kuule, Kari haluaisi tänne oikean bulldoggin.” Muistan tuottajan hetken mietittyään vastanneen vain, että ”okei” ja seuraavalla viikolla suurella näyttämöllä oli bulldoggin audition. Koira ei koskaan päätynyt teokseen, mutta ihailin sitä vaivattomuutta ja nopeutta, jolla Pia asian hoiti.

Kolme neuvoa alalleni suuntaaville: itseäni eteenpäin on auttanut aina se, että olen omasta alastani todella innostunut ja kiinnostunut. Aloitin urani erään teatterin narikasta keväällä 2008. Seuraavana kesänä soitin Mikkelin kesäteatteriin ja kerroin, että haluaisin heille mihin tahansa työhön ja suostun tulemaan vaikka ilmaiseksi, jos vaan jotain olisi. Voisin viettää kesän kotona Joutsassa ja samalla tehdä töitä kesäteatterissa. Pääsin kuin pääsinkin harjoituskauden ajaksi ohjaaja Jaakko Saariluoman assistentiksi. Se oli nykyisen työurani alkupiste. Palatessani syksyllä Helsinkiin Jaakko pyysi minut töihin kahteen muuhunkin juttuun ja näin narikkahommat jäivät taakse. Hän osasi nähdä rakkauteni tätä lajia kohtaan ja auttoi minut alkuun. Olen ollut siitä onnekas, että olen elämässäni kohdannut juuri ne ihmiset, jotka ovat osanneet arvostaa innostustani ja haluani oppia uutta ja jotka ovat auttaneet minua, koska ovat siihen pystyneet.

Kaksi muuta neuvoa ovat ehkä vähän yksityiskohtaisempia. Omasta mielestäni teatterin tekemisen tärkeimpiä asioita on tiimipelaamisen taito. Tätä työtä tehdään yhdessä ja suunnataan yhteiseen maaliin, eikä itsepäisestä sooloilusta yleensä seuraa muuta kuin ongelmia. Kolmanneksi, ja tämä koskee nimenomaan omaa työtäni, on tärkeää osata olla oikealla tavalla näkymätön. Hyvä järjestäjä on sellainen, joka on kyllä koko ajan paikalla, perillä kaikesta ja läsnä niin, ettei häntä koskaan tarvitse etsiä katseellaan kahta sekuntia kauempaa, mutta hän hoitaa työnsä niin tehokkaasti ja hyvin, ettei hänen olemassaoloaan välttämättä muista tai huomaa. Yksi parhaista työstäni saamistani palautteista oli erään ensi-illan jälkeen työkaveriltani saamani tekstiviesti: ”Työsi ei näkynyt ollenkaan, teit sen siis hyvin.” 

Työn lisäksi teatterityöajat eivät mahdollista kovinkaan monipuolista harrastusten ylläpitoa, koska töissä ollaan etenkin harjoituskausilla usein aamusta iltaan, mutta sitäkin suuremmalla syyllä jonkin aivan muun tekeminen säännöllisesti on äärettömän tärkeää. Itselleni tämä on lähinnä jotain liikuntaa, lenkkeilyä tai uimassa käymistä, tai sitten ystävien kanssa syömässä, elokuvissa tai keikoilla käymistä.

Silloin, kun on lomaa, matkustan yleensä jonnekin. Käyn paljon Lontoossa katsomassa esityksiä, koska teatterissa käyminen on minusta edelleen yksi parhaista tavoista viettää aikaa. Tämän lisäksi pidän valokuvaamisesta. Erityisesti rakastan kuvata taloja, joka yleensä huvittaa minuun tutustuvia ihmisiä suuresti. Saatan kävellä monta tuntia pitkin Helsikiä kuvaamassa rakennuksia ja katukuvia, koska se on mielestäni todella terapeuttista. Soitan myös edelleen pianoa, tosin vain omaksi ilokseni ja yksin kotona. Sen kautta yritän pitää yllä pitkäjänteisen harjoittelun taitoa. Voin vaikka vannoa, etteivät Bachin Goldberg -variaatiot tule koskaan sujumaan minulta kokonaisuudessaan, mutta toivon, etten myöskään koskaan lakkaa harjoittelemasta niitä.

Tulevaisuudelta toivon rohkeutta ja tahtoa pyrkiä eteenpäin, toteuttaa unelmia, kokea jotain uutta ja oppia jatkuvasti lisää sekä ennen kaikkea elää ilman pelkoa. Olen nuoresta asti kokenut asioiden muuttumisen todella pelottavana ja takertunut helposti tuttuihin rutiineihin. Siksi pienetkin muutokset voivat olla minulle paljon päänvaivaa aiheuttavia. Olen kuitenkin hiljalleen alkanut oppia tästä pois. Kuten eräs viisas ystäväni kerran sanoi: ”Eihän muutos ole pelottavaa. Se, ettei mikään muuttuisi, se on pelottavaa.”