Luettuani toimituksen postauksen kysymyksellä mitä entiset rakkaat/suhteet ovat jättäneet elämääsi alkoi päässäni pyöriä soittolista.

Jokainen elämäni rakkaista  on jättänyt minulle biisin, jonka kuuleminen vie minut mitä erilaisimpiin tilanteisiin ja hetkiin, vaikkapa tällaisiin:

Dr Hookin Only sixteen vie minut istumaan lapsuuskotini autotallin oven taa, kuuntelemaan veljeni bändin soittamaa kappaletta. Bändin pitkätukka tähtisilmä basistiin olen ihastunut koko 14-vuotiaan sydämeni pohjasta! On kesä ja kaipaus korventaa teinin sisintä –  en osannut kuvitellakaan, että tulevana uutena vuotena toiveeni toteutuisi ja aloittaisimme haparoivan seurustelun..niin arkaa ja herkkää, käsi kädessä kävelyä ja musiikin kuuntelua vierekkäin.

Kun Tee Setin Linda Linda soi, olen vanhan Toytota Corollan takapenkillä nahkatakkisen ihastukseni kainalossa, ulkona on kylmä talviyö ja olemme ajamassa ystäväpariskunnan kanssa kotiin veljeni bändin keikalta maakunnasta. Nahkatakki tuoksuu tupakalle ja kun painan nenäni paljaaksi jäävälle kaulalle haistan miedon partaveden tuoksun. Koko 30 km matka on yhtä suudelmaa.

Led Zeppelinin Stairway to heaven vie minut istumaan taas yhteen autoon, Saab 96:n etupenkillä istun ranskalaisen poikaystäväni kanssa ja ihailemme upeaa ukkosmyrskyä Ilomantsilaiselta harjulta käsin. On viimeinen ilta ennenkuin hän palaa Ranskaan jatkaakseen opiskelujaan. Tuntuu että sydämeni särkyy.

Tanssin Las Palmasilaisessa discossa George Michaelin Careless Whisperin soidessa ja korvaani laulaa samaa laulua espanjaksi tummasilmäinen poika, joka toi auringon minulle yhdeksi talveksi. Etäsuhdetta emme saaneet  toimimaan ja kun ”matkarahat” loppuivat puolin ja toisin, erosimme.  Kauniit muistot jäivät.

Rakkaani on lähtenyt valmistuttuaan töihin Tukholmaan. Ennen hänen lähtöään keskustelimme ja olimme molemmat sitä mieltä, että etäsuhde ei toimi, joten päätimme ottaa aikalisän ja katsoa miltä tuntuu. Parin viikon päästä soi puhelin ja kun nostan luurin alkaa korvaani soida Eppu Normaalin Oi kuinka me sinua kaivataan. Hetken kuluttua musiikki jää taustalle ja hän toteaa – minulla on ikävä, haluan sinut tänne. Ja minä jätän kaiken ja lähden.

Menee monta vuotta ja palaamme Suomeen – jotain on muuttunut emmekä enää puhu, hän juo, minä vaikenen. Rakastan, mutta en jaksa kantaa hänenkin elämäänsä ja mietin eroa. Mutta rakastan. Eräänä päivänä kuulen radiosta biisin joka pysäyttää. Susanne Alfengren ”det är bättre med ensam ensamhet än att ensamhet när man är två” saa minut itkemään ja tekemään päätöksen.

Aika kuluu ja vesi virtaa tammerkoskessa. Lähden ystävättären kanssa juhlimaan kesää ja törmäämme paikallisessa yökerhossa opistoaikojen ”kiellettyyn rakkauteen” ja kaikki loksahtaa kohdilleen. Se mikä soi on  Juice Leskisen Luonas kai ollaan saan: ”päivät jotka maapallo rullaa radallaan, luonas kai olla saan?”. Minä sanon kyllä.

Tähän on hyvä päättää tämä postaus ja jättää jotain tulevaksikin.