Atlantin ääreltä toiselle – Cherbourg, Ranska, 28. heinäkuuta
Maata jälleen horisontissa, ohoi ohoi! Palataan kuitenkin alkuun hetkeksi päivittämään kuulumisiamme mereltä.
Vahinen raukean pehmeään tunnelmaan on ilmaantunut viime päivinä hiljalleen uudenlaisia energian purskauksia ja pirskahduksia, joille uni, lepo ja hitaat ajatukset ovat tehneet tilaa. On iltapäiväkahden kahvipiiriä, mehujäätalkoita ja tiukkoja kaksintaisteluita laivanupotuksessa. Samalla on kuitenkin todettava, että vahtivuoroon tuntuu heräävän aina vain syvemmistä unen syövereistä ja päiväunien suloisuus on yhä makeampaa. Uni ja valve kilvan kamppailevat niille omistetusta ajasta, välillä toinen toistansa laiminlyöden, löytääkseen taas hetkellisesti keskinäisen tasapainonsa. Satamapysähdystä onkin odotettu ranskalaisen siiderin ja leivonnaisten ohessa täysimittaisten yöunien toivossa.
Kenties unen ja valveen teemojen vahvassa vaikutuksessa miehistömme on intoutunut pilvien ja aaltojen enemmän ja vähemmän analyyttiseen havainnointiin. Pilvi- ja aaltobongarin käsikirjat ovat kiertäneet lukijalta toiselle, ja olemme harjaantuneet tunnistamaan ainakin kumpupilviä, makrillipilviä ja nuoria aaltoja sekä niiden syntymekanismeja. Vähemmän analyyttinen katse löytää pilvistä mielikuvituksellisia hahmoja, ja yövahdin tummanpuhuvassa pimeydessä aaltojen kuohuista ilmaantuu valkoisia delfiinejä. Välillä aallot tuhahtavat kuin valas, toisinaan kipparin sieraimiin kantautuu noiden merellisten olentojen haju. Mikä on lopulta totta, ja onko sillä merkitystä?
Paikoin epätoden tuntua hipovasta (mielen) maisemasta lipuminen kohti manteretta laajentaa fokusta taas mikrokosmoksemme ulkopuoliseen todellisuuteen. Atlantin avaralta Euroopan ruuhkaisille vesille siirtyminen on kirjavoittanut myös plotterin näkymää, kun kanssamme samoilla vesillä matkaa taittavat rahtilaivat, kalastusalukset ja purjeveneet. Rannikon lähestyessä paljastuu myös vedenalainen hautausmaa, jonne niin rauhan kuin sodan aikana ovat lukuisat alukset uponneet tai tulleet upotetuiksi. Näkymä muistuttaa siitä, miten mereen kätkeytyy loputon määrä tarinoita ja historiaa, raakuutta, armottomuutta ja epäonnekkuutta.
Meidän matkaamme ovat onneksi siivittäneet kaiken kaikkiaan varsin suotuisat tuulet, ja niin Vahinen kuin miehistön osalta haaverit ovat olleet maltillisia. Isopurjetta mastoon kiinnittäviä ratsastajia on murtunut useampia, genaakkeripurjeen alaliikkiä on paikattu ja mesaanipurjeen skuuttipisteen kiinnitys pamahti tavanomaisen jiippauksen yhteydessä. Kipparimme Jarkon sitkeydellä ja loputtomalla luovuudella näihinkin paikallisiin haavoihin on löytynyt aina jokin ratkaisu. Miehistön puolella paikkaustoimenpiteitä on toistaiseksi vain yhden varpaan verran, ja vaikka tyylitellen tehty teippaus näyttää lähinnä hilpeältä ja herättää hoivavietin, emme toki toivo yhtään lisähaaveria matkallemme.
Näin on kohti Euroopan rannikkoa kuljettu, letkeissä tunnelmissa. Satamakirjaa on selailtu ahkeraan, paperikartat on nostettu messin pöydälle reittimerkintöjä varten, Atlantin kartta on vaihtunut Englannin kanaalin karttaan. Messin seinällä on ollut täytettävänä veikkauslista koskien Eurooppaan rantautumisaikaa ja -paikkaa. Lähes takuuvarmaksi uskottu Belgian Oostende sai veikkauksissa suuren suosion yhtä Cherbourgille omistettua ääntä lukuun ottamatta. Tuoreet päivitykset koronatilanteesta lopulta vahvistivat Ranskan saapumiskohteeksemme, ja saapumisloton voittaja on ollut selvillä jo kaksi vuorokautta ennen rantautumista. Tämä on meille muistutus siitä, että kannattaa selvästikin uskoa omaan intuitioon! Samaisen miehistön jäsenen manifestoima merimyräkkä kävi myöskin toteen. Viimeisimpien satojen mailien matkalla puhurit saivat tuulimittarit puuskissa jopa 22 m/s lukemiin ja saivat aallot pauhaamaan voimissaan Vahinea niillä kyydittäen.
Jos onkin niin, että meri alkaa neljän viikon purjehduksen jälkeen vaikuttamaan äärettömältä, rajautuu se kuitenkin ääriinsä. On siis väistämätöntä, että kun Atlanttia lähtee ylittämään, on se jossain vaiheessa tullut ylitetyksi. Tänään on tuo päivä.
Aamun kajo lankesi horisontissa siintävän Cherbourgin ylle, kun Vahine lipui purjeissaan kohti Ranskan rannikkoa merentakaiset terveisensä tuoden. Tänään nostamme maljan niille kolmelle tuhannelle ja seitsemälle sadalle meripeninkulmalle, jotka olemme valtamerta eläneet ja hengittäneet. Malja on kupliva. Siinä maistuu koko tunteiden spektri kirkkaasta ilosta pehmeään levollisuuteen ja uneliaisuuteen. Jälkimaussa on häivähdys kaihoa – onko todella hyvästeltävä horisontti, jossa meren ja taivaan yhteys on rikkumaton? Horisontti, johon katse on asettunut tunneiksi, ja taas tunneiksi.
On aika täyttää hedelmäverkot, puunata nurkat, huoahtaa hetki, jotta matka voisi taas jatkua.
/Paula