Valkoiset purjeet pullistelevat poutaista taivasta vasten, aurinko porottaa ja syvänsininen meri ympäröi kaikkialla.Veneellä kannen istumalaatikossa jutellaan ja naureskellaan, köökissä on valmisteilla taas herkkuja ja joku suihkuttelee kansisuihkussa. Samalla etukannella jumpataan, yhdellä on katse kirjassa ja vielä löytyy joku, joka haahuilee ympäriinsä etsien kannelta edes pientä varjopaikkaa päiväunille.

Tältä on likimain näyttänyt Vahinen kansi ruorin takaa purjehduksemme alkutaipaleella. Vastaavanlaisia sielunmaisemia taisin maalailla itselleni, kun henkisesti varauduin matkaan, vaikka en toki kuvitellut, että matka tulisi olemaan pelkkää aurinkoa ja leppoista tuulta. Luulin olevani psyykkauksessa jo melko pitkällä, kunnes meidän kippari yhdessä etä-meetissä kasuaalisti tipautti: “ne otsalamput on muuten sitten tärkeät varsinkin alkumatkasta, kun pimeetä on puolet vuorokaudesta”. Asia, jota Suomen valoisaan kesään ja saaristopurjehdukseen tottuneena, en ollut edes ajatellut – pimeässä purjehtiminen. Nyt valon loppuessa ei voikaan pysähtyä, koska päivämatka jäisi kovin lyhyeksi ja eipä se ankkurikaan pohjaan yllä, jos alla on kuusi kilometriä merivettä.

Vahinen kansi auringon laskiessa

Matkalle lähtiessä eräs ystäväni antoi hyväntahtoisen vinkin, että pitää nukkua jalat menosuuntaan, ettei satu päähän jos yöllä törmätään nukkuvaan valaaseen. Ja kyllä vain, tämä ilmeisesti on ihan todellinen skenaario. Jos pelkkä nukkuminen liikkuvassa paatissa alkoi kuulostaa eräänlaiselta selviytymiskamppailulta niin miten minä, pieni maakrapunen, voisin seisoa siellä pimeyden keskellä ruorissa? Miten voisin purjehtia, jos en näe mihin olen menossa?

Useimmilla avomeripurjehduksilla autopilotti hoitelee ohjauksen etenkin yöaikaan, mutta Vahine on koululaiva, joten ruorista vastaa ihmiskädet 24/7 – aina. Vahdit kiertävät muutaman tunnin pätkissä, ja meidän kakkosvahtina minulle osui kunnia päästä heti ensimmäisenä yönä kaikkein piinaavimpaan ja pimeimpään koiravahtiin keskiyöstä aamuneljään. Yritin siinä hieman nukkua ennen vahdin alkua ja kerätä voimia, mutta jokainen veneen kallistus ja kannelta kantautuva ääni havahdutti. Ei-niin-levännein silmin lähdin tähän (henkilökohtaisesti) suureen ja kummalliseen koitokseen, jota vahtitoverini oli rohjennut kuvailla jopa paremmaksi merivahdiksi kuin valoisan ajan vahdit. Oli kuulemma vihdoin viileää ja sai rauhoittua sekä fiilistellä.

Antti kytkemässä plotteriin yöasetuksia Amandan ja Ellan hoitaessa ruoria.

Asettuessani vahdinvaihdossa ruoriin en kokenut autuasta hetkeä, jossa kaikki jännittyneisyyteni hälvenee. Pimeässä, kun yksi asti on poissa pelistä, muut tuntuvat korostuvan. Tuuli tuntui voimakkaammalta ja purjeista ajoittain kantautuva lepatus huolestuttavammalta. Purin jännitystä ja yritin hakea tuntumaa ruoriin – ja sitä alkoikin löytymään, nimittäin tuntumaa. Ei tarvikaan nähdä, jotta tietää miten aalto keinuttaa ja liikuttaa venettä. Opin myös, että ei tarvitse nähdä jotta voi reagoida purjeiden tarpeisiin. Pieni lepatus kun kuuluu, niin kipparilta jo tulee käsky: “Jaahas, otetaan keulapurjetta vähän kireemmälle.” Yöllä oppiikin purjehtimaan eri tavalla fiiliksen mukaan.

Plotteri on tärkeä apuväline yöllä purjehtiessa

Siinä saadessani fiilistelyn hiljalleen käyntiin huomasin, ettei se yön pimeys olekaan niin läpitunkevaa ja synkkää. Kirkkaina öinä kuu maalailee vedenpintaa kauniiseen hopeaan ja linnunrata piirtyy ylle. Katse harhautuu kompassista usein taivaalle ja tällainen tähtikuvioiden bongailu onkin rohkaisevaa: ensimmäisen viikon on voinut navigoida seuraillen Cassiopeiaa ja tuttu ja turvallinen Otava on pysytellyt vasemmalla puolellamme. Yöllä lumoavaa ajanvietettä tarjoaa myös veden kuohuissa vihreänä hohtava planktoni. Aamua kohti lähestyttäessä Venus kohoaa taivaanrannasta hohtaen syvää oranssia ja sitä seuraillen alkaa aurinko taas käynnistelemään uutta aamua hehkullaan. Yö on selätetty.

Miia yövahdin loppumetreillä

Ei Muumipappa siis aivan väärässä ollut todetessaan: “En tiedä mitään niin hienoa kuin matkustaminen yöllä.” Siinä on kieltämättä oma maagiikkansa ja nyt, taas koiravahdisssa istuessani, voin jo melko levollisin mielin nauttia siitä. Valppaana kyllä edelleen täytyy olla, erityisesti sen vuoksi, että pystyy väistelemään lentokalat, joita huhujen mukaan ajoittain mätkähtelee ruorian kasvoille pimeyden keskeltä.

-Miia

Olen syntynyt Keminmaassa perheen seitsemänneksi lapseksi. Asuimme punaisessa puutalossa Kemijoen varrella, ja kävin kouluni joen molemmin puolin. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2011. Silloin minulle ei kuitenkaan ollut vielä valjennut, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Olin tasaisen hyvä koulussa ja kiinnostunut monista asioista, mutta minun oli vaikea tunnistaa omia vahvuuksiani tai selkeitä mielenkiinnon kohteita. Pidin lukion jälkeen pari välivuotta, jonka aikana olin muun muassa kolme kuukautta ulkomailla vapaaehtoistyöprojektissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähdin yksin pidemmälle matkalle kauas kotoa. Se antoi rohkeutta ja uskoa siihen, että maailmalla pärjää. Olen aina ollut mahdollisuuksiin tarttuja, minun on ollut helppo tehdä spontaaneja päätöksiä.

Ikinä ei voi nauraa liikaa!

Päätös omasta alasta syntyi lopulta sattumanvaraisesti. Tunnustelin erinäisiä alavaihtoehtoja, ja lopulta päädyin lukemaan sosiaalipedagogiikkaa Kuopioon. Yliopistoon meneminen oli yksi elämäni käännekohta. Opintojen ensivuodet olivat ensimmäinen kunnollinen itsenäistymisen aika, irtiotto entisestä ja henkisen kasvun aikaa. Vapauden huuma yhdistyi uuden arvopohjan rakentamiseen. Opinnot antoivat minulle valtavasti ja auttoivat rakentamaan omaa tapaa katsoa maailmaa. Olen saanut kohtalaisen vapaasti etsiä omaa ääntäni. Pidän ajatuksesta, ettei ihminen tule valmiiksi, vaan hapuilu ja epämääräisyys kuuluvat kurssin hakemiseen. Nyt elän vuosi kerrallaan ja tulevaisuus on pitkälti avoin. En kaipaa sitä, että minut muistettaisiin saavutuksista vaan pikemminkin siitä, kuka olen ja kuinka kohtaan ihmiset ja muun olevan.

Yhdenvertaisuus on minulle todella tärkeää: kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja jokaisella ihmisellä on oma merkityksellinen tarina kerrottavanaan. Purjehduksilla on hienoa juuri ihmisten yhteen tuleminen; se, että jokainen miehistön jäsen tuo porukkaan oman oleellisen lisänsä. Tänään minua on ilahduttanut miehistön keskinäinen kemia ja lukuisat perusteelliset naurut. Ystäväni varmaankin kuvaisivat minua seikkailumieliseksi ja rohkeaksi. Tämä varmasti jossain määrin kuvaa minua, joskaan en miellä rohkeutta ainoastaan ulkoisesti näkyvänä tarttumisena rohkeutta vaativiin tekoihin. Ulospäin näkyvien iloisuuden ja hersyvyyden lisäksi minussa asuu vetäytyvä erakkoluonne. Tällä purjehduksella haluan olla aktiivisesti mukana yhteishengen luomisessa. Nähtäväksi jää, mikä tekee juuri minun roolistani erityisen.

Olen aina asunut meren äärellä, meri on aina ollut läsnä. Purjehduksen kautta olen siirtynyt meren ääreltä merelle. Meri on mysteeri. Se elää koko ajan, mutta näemme vain pinnan tietäen, että se kätkee sisäänsä elämää ja uusia maailmoja. Toisaalta meri liittyy vapauteen – kaikki suunnat ovat mahdollisia. En pelkää merta aktiivisesti, mutta meri, kuten kaikki luonnonvoimat, herättää kunnioitusta. Sitä ei voi hallita, vaan ihmisen on sen äärellä ymmärrettävä ja hyväksyttävä oma pienuutensa. Purjehduksessa on paljon samaa kuin vaeltamisessa: se, miten ollaan luonnonvoimien ympäröimänä sekä selviydytään ja toimitaan erilaisissa tilanteissa. Purjehdin ensimmäistä kertaa Purjelaivasäätiön kuunari Helenalla Tanskasta Helsinkiin vuonna 2013. Se oli rakkautta ensikokemuksella, mutta vasta vuosia myöhemmin jatkoin purjehtimista Nuorisopurjehtijoiden kanssa. Siitä lähtien olen ollut kaikilla mahdollisilla purjehduksilla, joihin suinkin pääsen mukaan.

Purjehdus antaa minulle mahdollisuuden kehittää uutta konkreettista taitoa. Purjehtien pääsee uusiin paikkoihin ja yhteys luontoon on vahva. Rakastan olla luonnossa. Lisäksi purjehduksessa on vahva sosiaalinen ulottuvuus. Minusta on hienoa, että ihmiset tulevat yhteen ja muodostavat ainutlaatuisen porukan, luovat matkaa yhdessä. Hienoimmat purjehdusmuistoni liittyvät hetkiin, jolloin makaan kannella tähtitaivaan alla. Purjeet ovat ylhäällä, ilta hämärtyy, horisontissa siintävät valot ja kipparit kertovat hurjia tarinoitaan. Epäilemättä Atlantin ylityksestä muodostuu vahva kokemus. Tämä purjehdus tuli eteen yllättäen, mutta en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Minulla on mukanani vino pino kirjoja, musiikkia ja ristipistotyö. Haaveilen Huippuvuorille purjehtimisesta – napapiirin ylittämisestä ja yöttömässä yössä purjehtimisesta.

Kolme asiaa, joista en luovu:

1. nauru                         ilmentää spontaania tunnetilaa ja ihmisten välistä yhteyttä
2. kellunta                   yksi riemastuttavimmista ominaisuuksista vedessä
3. appelsiinimehu  aamuaddiktioni

Kannellenousubiisi: