Vahine – kelluva kotimme merellä
Tartu käteen, ota muutama varovainen askel laakonkia pitkin, juuri noin. Keinuttaako? Tervetuloa Vahinelle, lukija. Kelluvaan ja keinuvaan kotiimme merellä yli Atlantin.
Vajaa neljä viikkoa sitten astuin ensi kertaa Vahinen kannelle. Alkoi ensitutustuminen. Miltä tiikkikansi tuntuu paljaiden jalkojen alla, mistä löytyvät parhaat löhönurkkaukset, onko alamessissä viihtyisää? Missä oma nukkumapesä, montako vessaa, entäpä keittiö ja sen varustus? Vahine, keski-ikää lähestyvä purjealus olisi kotimme kuusi viikkoa, kuten se oli toiminut kotina tuhansille ja taas tuhansille muille merenkulun huumaamille sieluille meitä ennen. Pientä kolmiota vastaavissa neliöissä kymmenhenkinen miehistömme ruokailisi, nukkuisi, peseytyisi, viihtyisi – ja luonnollisestikin, purjehtisi. Jännitti. Matkamme pitkillä ylityksillä elostelun neliöt rajautuisivat reelinkien (laivan “kaiteet”) sisäpuolelle. Arjessa alati saatavilla olevaan yksityisyyteen totuttautunut mieli esitti kysymyksiä. Entä jos iskisi ahtaan paikan kammo? Mitä jos syntyisi pakottava tarve vetäytyä omaan tilaan? Nyt ainoa hetkellistä yksityisyyttä tarjoava tila olisi vessa.
Aloitetaan virtuaalitutustuminen laivan kannelta, peräosasta, kotimme sydämestä. Liikkeellä ollessamme koti ei nuku koskaan, vaan täällä ollaan aina hereillä. Tuossa ruorin takana laivaa ohjaa yksi kansivahdeista, milloin mihinkin luovaan ajoasentoon taipuneena. Ruorin tuntumassa sitloodassa (=istumalaatikko) ja sen edustalla on kotimme olohuone aina sään niin salliessa. Olohuone on olosuhteiden pakosta mukavuuksiltaan verrattain karsittu, joskin laidoille asetetut fenderit ja genaakkerin purjepussi pehmentävät selkätuntumaa. Auringon piinalliselta paahteelta suojaamaan viritellään toisinaan bimini eli aurinkosuoja. Tärkeintä sitloodassa on kuitenkin atmosfääri. Täällä nauretaan, lauletaan, luodataan pintaa syvemmälle, väitellään, luetaan kollektiivisesti tai kukin tahollaan, punotaan köydenpätkiä, kiristetään purjeita rupattelun lomassa, tanssitaan paritanssia mesaanimaston kanssa, kokoonnutaan joka iltaiseen family timeen, nostetaan maljat hyvälle päivälle, lumoudutaan linnunradan utuisesta tähtivyöstä. Onpahan sitlooda palvellut aluksemme kuntosalinakin. Sitlooda on laivan sydän siksi, että se sykkii aina elämää.
Sitloodasta kohti keulaa löytyvät kannen parhaat auringonpalvontapaikat – kuin myöskin tietyissä purjeasetuksissa taatut varjopaikat. Täältä bongaat useimmiten Alen vapaavahdissaan rötväämässä, tai perämies Antin kirjansa kanssa laatuaikaa viettämässä. Muutama askel edemmäs, ja ollaan isopurjeen maston juurella, josta löytyy laivan spa-osasto aka kansisuihku. Karibian trooppisissa päivälämpötiloissa kansisuihku tarjosi uudelleensyntymisen ihmeen: päivän paahteessa viilentävä kaste taikoi nuupahtaneesta ja lähes elämänilon kadottaneesta miehistön jäsenestä taas elämää ylistävän, vitaalin yksilön. Aluksen keulaosio muuntuu kylpyosaston ohella myös pyykkituvaksi, venyttelysaliksi tai rauhaa tarjoavaksi päiväunisopeksi. Miehistömme visionäärinen katse näkee keulan puomit, mastot ja köydet pelkkinä mahdollisuuksina. Kipparin tehtäväksi jää ampua luovat ja hullut ideamme alas: esimerkiksi spiirapuomin akrobatiataiteiluun kulussa ei irronnut lupaa – ja hyvä niin. Kahden vantin väliin sen sijaan asettuu turvallisesti ja optimaalisesti riippumatto, mikäli veneen oma heijaus ei tarjoa riittävän epästabiilia tuntumaa olemiseen.
Avataan seuraavaksi keulaluukku, ja kavutaan portaat alas keulahyttiin. Pesukoneen lingoksikin kutsuttu makuuhytti tarjoaa eritoten kryssiessä veneen hurjimman kyydin, kun Vahine ratsastaa aallolta aallolle veden pärskiessä kannelle. Äänimaisema on vertaansa vailla: vesimassa kohisee, pulputtaa, toisinaan äänekkäästi iskeytyy aivan korvan tuntumaan. Keulahytistä kuljemme vessan läpi, ohitamme kahden hengen sekä päällystön hytit, kunnes saavumme kaksi miehistön jäsentä majoittavaan alamessiin. Täällä hengaillaan satunnaisesti ruuanlaiton yhteydessä tai aurinkoa pakoiltaessa – ylityksen sadepäivinä sohvien nurkat vallattiin tyyny kainalossa ja kirja kourassa. Alamessin seinää koristaa Pohjois-Atlantin kartta, johon illan stand by -vahti merkitsee päivän sijainnin. Pöydän yllä riippuvat kymmenet ja kymmenet kilot hedelmiä, pöydät ja tasot täyttyvät aurinkorasvaputeleista, elektroniikkalaitteista, suolavesiroiskeen pehmentämistä kirjoista, pelastusliiveistä. Messin yhteydessä on naviska, kipparin ja perämiehen valtakunta, jossa mittarit ja monitorit kertovat matkan kannalta oleellista informaatiota. Keittiö löytyy osana kompleksia. Olemme kehittyneet yhden halssin höykytyksessä kokkaamisessa mestarillisiksi. Vaikka jalat liukuvat öljyisellä lattialla, tiskikaapin ovet kolisevat ohimoille ja teevedet keikahtavat yhtäkkisestä aallosta kumoon, yhtään ruuan valmistusta ei olla jätetty väliin.
Laivan perältä löytyy vielä kolmosvahdin hytti, jonka tuuletusikkunasta ketterämpi pujahtaisi ylös sitloodaan. Otamme kuitenkin vaivattomamman reitin, ja kiipeämme portaat sprayhoodin (=sisäänkäynnin kangassuoja) alitse takaisin kannelle. Tämä on se näky, joka avautuu, kun yöllisen levon jälkeen kipuat kahvikuppi kourassa tunnustelemaan, mitä todellisuutemme merellä siinä hetkessä ilmentää. Näky on kaunis, eikö?
Poukkoileva ja epäilevä mieli on rauhoittunut. Vahinesta on tullut koti. Kodista sen tekevät ennen muuta kaikki ne muistot, jotka veneelle tällä matkalla paikantuvat. Kaapin kulma, johon iskee takamuksensa tasapainon menettäessään, yölliset kirjanlukuhetket naviskassa tuulettimen hurinassa, iltapäiväiset nauruhepulit sitloodassa, päiväjammailut ja iltahengailut. Yksityisyys löytyy kirjan kansien välistä, omasta punkasta, keulan rullapurjeiden ääreltä. Vähemmän sille on ollut tarvetta – yleensä viimeistään kannelta raikaava nauru, svengaava musiikki tai iltapäivädrinkit kutsuvat mukaan.
Tällainen on kotimme merellä. Elämää nähnyt, elämää janoava. Kiitos, kun kävit.
– Paula