Kiitospäivästä on kerennyt vierähtää jo muutama kuukausi (hups!) ja tie ihanasta illasta eteenpäin ei ainakaan ole ollut tylsä tai epäemotionaalinen. Olen harrastanut nopeatempoista seinää päin juoksemista, tuntenut olevani sekä paras että paskin tyyppi koko maapallolla ja päässyt lopulta taas kiinni kaikkeen tärkeään. 

Jouluksi palasin kotikotiin tuliaisinani Fortnum&Masonin jouluhilloa ja iso kasa uupumusta. Englannin jälkeen osasin arvostaa ihanaa kotia, täyttä astiakaappia ja överitäyttä jääkaappia ja rakkaita ihmisiä. Parhaina iltoina paistettiin pakastepitsaa pannulla tai poksauteltiin skumppapulloja auki. Aikatauluun rutistin myös uusien kämppien visiitit, yhden niistä parvekkeelta näkyi ruotsinlaivat ja olin kade.

Lontoo-kotiin palasin Kööpenhaminan kautta ja takaisinpaluu särki sydämen. Lontoo tuntui läpipaskalta kaupungilta, oli kylmää ja kurjaa. Ensimmäisinä viikkoina talosta pamahti keskuslämmitys ja öisin hytisin kolmessa villapaidassa. Ensimmäisten viikkojen jälkeen olin niin kipeä etten uskaltanut nukahtaa – sängystä ylös en päässyt kahteen viikkoon, eikä koti-ikävä ole koskaan ollut niin iso. Lopulta varastin huomaamattomasti kaverin jättimäisen parkatakin jolla selvisin hengissä lopputalven.

Alkushokin jälkeen keräsin voimia käymällä lähes maaseudulla Chiswickissä ja etsimällä uusia asioita joista oppisin pitämään. Löysin vihdoin The Alibi-klubille, kävin gallerian avajaisissa joiden päätteeksi muutaman mutkan päästä olen saamassa samaisesta paikasta harjoittelupaikan. Ruotsalaisystäväni ranskalainen poikaystävä piti asunnossaan juusto- ja viini-illallisen, jonka aikana opin pitämään punaviinistä ja Angelista ja rakastuin Lontoon kattoterasseihin. Berwick Streetin vinyylilevykaupasta löysin sattumalta Jaakko Eino Kalevin levyn ja tilanteen kohtalo-tuntu pakotti ostamaan sen. Rakastuin Berwick Streetiin. Aloitin juoksemisen taas ihan tosissani. Juoksen usein illalla kun on jo pimeää ja Lontoon keskusta alkaa autioitua – kaikki näyttää joko Orwellmaisen pelottavalta tai seesteisen hiljaiselta.

Kaikesta tästä ja melko raskaasta talven lopusta opin ainakin, että jos aikoo elää elämää jossa rakkaat ihmiset ovat jakautuneet mantereen eri puolille täytyy tottua osittaiseen ja välillä kokonaiseen luopumiseen. Lennolle nouseminen on aina hankalaa, kun molemmille puolille jää kokonainen elämä. Toisaalta rakkaita paikkoja ja ihmisiä on tuplasti.

Ja että vaikka Lontoon talot ovat ehkä huonosti eristettyjä, alkaa kevät täällä helpottavan aikaisin.