Kuulumisia
Viimeisimmästä jutustani on kulunut lähes kuukausi. Tapahtumat ovat rullanneet ohi niin nopeasti, ettei kärryillä meinaa pysyä itsekään.
Aleksanterinkatu on vaihtunut Oxford Streetiin ja rakkaat ja vanhat ystävät uusiin tuttavuuksiin Lontoosta, Tukholmasta, Pariisista, Sydneystä ja Münchenistä. Välipalaa en haekaan enää Stockmannilta tai kaiva kotikeittiön kaapista vaan kulman takana sijaitsevan Planet Organicin notkuvilta hyllyiltä (australialaisystäväni poistui myslipatukkahyllyltä tyhjin käsin, sillä meni hämilleen valikoiman laajuudesta) tai Euston Stationin opiskelija-aikataululla elävästä Sainsbury’sista. Keskuspuistossa juokseminen on vaihtunut lenkkeihin Regent’s Parkissa yksinäni aamuisin tai Hyde Parkissa ruotsalaisen naapurini kanssa.
Kulttuuritörmäyksiä on ilmaantunut jo muutaman ensimmäisen viikon kuluessa. Yksityiskouluissa ja sisäoppilaitoksissa kasvaneet britit eivät toisinaan ymmärrä ranskalaistuttavien temperamenttia ja tunteiden avointa näyttämistä. Englantilaisissa sisäoppilaitoksissa koulunsa käynyt saksalainen uusi ystäväni taas ei tajua hyvinvointivaltion käsitettä laisinkaan. Amerikkalaiset tuttavat eivät stereotyyppisesti tunnista sarkasmia ollenkaan ja tapaamani brasilialaiset ovat kaikki äänekkäitä sekä iloisia – jatkuvasti.
Tähänastinen lontoolaiselämäni on ollut antoisaa sekä inspiroivaa, mutta myös raskasta. Päivät yliopistolla ovat lyhyitä, mutta intensiivisiä. Vierailevina luennoitsijoina saattaa tuurilla olla Kofi Annan tai John Mccain, mutta mielenkiintoisetkaan luennot eivät vähennä työtaakkaa. Paineet tuntuvat jo nyt.
Aurinkoisina aamuina herätessäni tunnen kuitenkin uskomatonta kiitollisuutta siitä, että säilytän mitättömän pientä astiakokoelmaani nykyisin huoneessa, jonka ikkuna kurkottaa neljämetristen seinien lattiasta kattoon ja josta voin vakoilla Royal Mailin reittiä Bloomsburyssa.
