Minä sairastan masennusta

IMG_2013 (3).JPG

”Kun häpeän jakaa, se pienenee, jopa lakkaa olemasta. — Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni omista möröistäni ja peloistani ja kannustaa muitakin siihen. Koska vaikeneminen ei ole aina kultaa. Oikeasti se on enimmäkseen pelkkää paskaa”, kirjoitti Minna Mänttäri tänään blogissaan.

Luettuani sen tiesin, että oli tullut aika.

Itkin muutaman pelon kyyneleen, avasin Spotifyn ja etsin Kaija Koon Siniset Tikkaat.

Pieni, pehmeä, unesta lämmin vartalo kiipesi syliini. Käytin Pepin ulkona ja aloin kirjoittaa.
 

Aada Järvinen 7 miljardia äärettömyyttä (1).JPG

Minä en aikonut kirjoittaa tätä tekstiä, ennen kuin olen parantunut. Terve. Selviytyjä.

Sen puolen itsestäni esittelen mieluiten. Kyllä mä selviän, kyllä mä pärjään. Ei tässä mitään, kyllä tämä tästä.

Itse asiassa koko identiteettini perustuu siihen. Olen pärjääjä, minun on pärjättävä.

Ja minähän olen pärjännyt. Ai että kuinka minä olen pärjännyt. Olen pärjännyt hyvin ja huonosti, mutta aina olen pärjännyt.

Tänään, tässä tekstissä, minä en ole pärjääjä. Olen sairas, väsynyt, pärjäämiseen uupunut.
 

Aada Järvinen 7 miljardia äärettömyyttä (2).JPG

Itken taas, ehkä tätä kirjoittamisen autuutta.

Ajatus julkisesta avautumisesta syntyi, kun kulissit kävivät liian raskaiksi kannatella.

Kaveri / tuttava: ”Oletko hakenut kesätöitä?”
Minä: ”En, aion lomailla tämän kesän. Viime kesä oli niin rankka.”

Olin sairauslomalla maaliskuusta elokuuhun.

Kaveri / tuttava: ”Miten yliopisto-opinnot ovat alkaneet?”
Minä: ”Vähän on ollut hankalaa näin alkuun. Mutta kyllä tämä tästä, kun tottuu.”

Kolme viikkoa opintojen alkamisen jälkeen minun oli myönnettävä, etten ollut opiskelukykyinen vieläkään. Olen jälleen sairauslomalla.
 

Aada Järvinen 7 miljardia äärettömyyttä (3).JPG

En ole kyennyt kirjoittamaan tänne blogiin, sillä en ole voinut olla avoin ja rehellinen. En ole voinut kirjoittaa hyvästä päivästä paljastamatta, etteivät hyvät päiväni ole enää samanlaisia kuin teidän hyvät päivänne, huonoista päivistäni puhumattakaan.

Kirjoittaminen on minulle elinehto. Ilman sitä elämä käy tukalaksi. Päiväkirjaan en ole osannut kirjoittaa yli vuoteen.

Näistä syistä minä olen nyt tässä, valmiina julkaisemaan tämän yhden ihmisen elämää hallitsevan häpeän.

 

Minä sairastan masennusta.

 

 

Vinkki: Jos et tiedä, miten suhtautua masentuneeseen ihmiseen, kuvittele, että hänellä on syöpä. Sairaus on vakava ja elämää hallitseva, siihen voi kuolla, mutta siitä voi myös parantua. Sairas ihminen (tai ainakin minä) unohtaa mielellään välillä sairautensa (onhan hän edelleen muutakin kuin sairas), joten sinun ei ole pakko kysyä tai puhua siitä, jos et tiedä miten.

 

Kuvat / ensimmäinen Ahmad, loput Suvi Nevalainen

Kommentit (11)
  1. Kaunis esiintulo, itsekin masennusta sairastavana nuorena naisena särkee välillä kun pelkää putoamista ja sairasloman pitäminen, samalla kun muut porskuttaa. Välillä vaikea nähdä totutun harson läpi, kun tuntuu että taas ei mennä muuta kuin vaan taaksepäin. Tsemppiä sulle, me ei olla yksin!<3

    1. Kiitos kommentista! Pahoittelut, että vastaamisessa on kestänyt, toivottavasti sulle kuuluu hyvää. Me ei todellakaan olla yksin, tsemppiä ja hali sulle! <3

  2. Hienoa, että kirjoitat tästä. Varsinkin muiden puolesta kiitän, ehkä joku saa tästä itselleen voimia ja ymmärrystä. Ehkä joku ymmärtää, että mielikin voi sairastua. Toivon sulle paranemista, vaikka ihan hissukseen ja askel kerrallaan. Jossain Yle Puheen haastattelussa eräs mies sanoi huijanneensa itseään paranemaan hokemalla voivansa hyvin ja etsimällä hyviä puolia elämästään. Keinoja kokeiltavaksi on varmasti monia, toivottavasti jokin auttaa sinua. Elämä on parhaimmillaan kuitenkin ihanaa, toivottavasti saat vielä nähdä sen <3

    1. Kiitos kommentista ja anteeksi, että mulla on kestänyt vastata. Varmasti saan nähdä 🙂 Ihanaa alkanutta viikkoa sulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *