”Kun häpeän jakaa, se pienenee, jopa lakkaa olemasta. — Siksi haluan kirjoittaa omalla nimelläni omista möröistäni ja peloistani ja kannustaa muitakin siihen. Koska vaikeneminen ei ole aina kultaa. Oikeasti se on enimmäkseen pelkkää paskaa”, kirjoitti Minna Mänttäri tänään blogissaan.

Luettuani sen tiesin, että oli tullut aika.

Itkin muutaman pelon kyyneleen, avasin Spotifyn ja etsin Kaija Koon Siniset Tikkaat.

Pieni, pehmeä, unesta lämmin vartalo kiipesi syliini. Käytin Pepin ulkona ja aloin kirjoittaa.
 

Minä en aikonut kirjoittaa tätä tekstiä, ennen kuin olen parantunut. Terve. Selviytyjä.

Sen puolen itsestäni esittelen mieluiten. Kyllä mä selviän, kyllä mä pärjään. Ei tässä mitään, kyllä tämä tästä.

Itse asiassa koko identiteettini perustuu siihen. Olen pärjääjä, minun on pärjättävä.

Ja minähän olen pärjännyt. Ai että kuinka minä olen pärjännyt. Olen pärjännyt hyvin ja huonosti, mutta aina olen pärjännyt.

Tänään, tässä tekstissä, minä en ole pärjääjä. Olen sairas, väsynyt, pärjäämiseen uupunut.
 

Itken taas, ehkä tätä kirjoittamisen autuutta.

Ajatus julkisesta avautumisesta syntyi, kun kulissit kävivät liian raskaiksi kannatella.

Kaveri / tuttava: ”Oletko hakenut kesätöitä?”
Minä: ”En, aion lomailla tämän kesän. Viime kesä oli niin rankka.”

Olin sairauslomalla maaliskuusta elokuuhun.

Kaveri / tuttava: ”Miten yliopisto-opinnot ovat alkaneet?”
Minä: ”Vähän on ollut hankalaa näin alkuun. Mutta kyllä tämä tästä, kun tottuu.”

Kolme viikkoa opintojen alkamisen jälkeen minun oli myönnettävä, etten ollut opiskelukykyinen vieläkään. Olen jälleen sairauslomalla.
 

En ole kyennyt kirjoittamaan tänne blogiin, sillä en ole voinut olla avoin ja rehellinen. En ole voinut kirjoittaa hyvästä päivästä paljastamatta, etteivät hyvät päiväni ole enää samanlaisia kuin teidän hyvät päivänne, huonoista päivistäni puhumattakaan.

Kirjoittaminen on minulle elinehto. Ilman sitä elämä käy tukalaksi. Päiväkirjaan en ole osannut kirjoittaa yli vuoteen.

Näistä syistä minä olen nyt tässä, valmiina julkaisemaan tämän yhden ihmisen elämää hallitsevan häpeän.

Minä sairastan masennusta.

Vinkki: Jos et tiedä, miten suhtautua masentuneeseen ihmiseen, kuvittele, että hänellä on syöpä. Sairaus on vakava ja elämää hallitseva, siihen voi kuolla, mutta siitä voi myös parantua. Sairas ihminen (tai ainakin minä) unohtaa mielellään välillä sairautensa (onhan hän edelleen muutakin kuin sairas), joten sinun ei ole pakko kysyä tai puhua siitä, jos et tiedä miten.

Kuvat / ensimmäinen Ahmad, loput Suvi Nevalainen