Luovutin. Epäonnistuinko?
Kuukausi sitten ajoin Tampereelta Iso Kirja -opistolle ja ilmoitin opiskelijakavereille ja henkilökunnalle päättäväni opintoni tältä erää.
En paljon valehtele, jos sanon harkinneeni päätöstä kuluvan vuoden jokaisena päivänä. Syksyllä taistelin uupumuksen kanssa ja päätin, että keväällä en enää. Tuli kevät.
Päivänä, jona päätös lopulta syntyi, olin käynyt isovanhemmillani. Edeltävinä päivinä olin nähnyt myös muuta lähisukuani. Heidän huolensa ja huolenpitonsa liikuttivat minua.
Jotakin ratkaisevaa tapahtui kuitenkin sillä hetkellä, kun pappani sanoi:
”Pitäisikö sen koulun tilalle miettiä sitten jotakin muuta?”
Tiesin, etten juuri nyt jaksaisi tehdä mitään muutakaan, mutta ne sanat sytyttivät minussa toivon. Voisin tehdä jotakin muutakin. Ei olisi pakko jatkaa, jos ei jaksaisi.
Ei huolestunutta ”mitähän tästä tulee” -katsetta. Ei mitätöivää ”kyllä sinä jaksat, kyllä se siitä” -tsemppausta. Ei tuomitsevaa katsetta, ei tyhjiä sanoja.
Varovainen, vapauttava kysymys. Niitä hetkiä, kun oikea henkilö sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä. Kiitos pappa.
Illalla laskin yksinkertaisen vähennyslaskun ja ymmärsin vihdoin, ettei minun kannata jatkaa opintoja. Ei nyt.
Jollekin syvälle tasolle minussa laskeutui rauha ja onnellisuus, jollaisia en muista kokeneeni vuosiin.
Päiväkirjaani kirjoitin mahtipontisesti:
Olen luovuttanut liian harvoin. Jos tämä on virhe, olkoon se ensimmäiseni.
Olen vapaa. Nauran onnesta ja itken vapauteni riemua.
Ehkä vapautan itseni tyhjyyteen ja syrjäydyn.
Mutta jos vuoden onnellisin hetki on se, kun päättää keskeyttää opintonsa, niin ei se ihan huono päätös voi olla.
Helmikuussa opettaja kertoi etiikan tunnilla, kuinka paljon viisaampi ja parempi ihminen hän on nyt 35-vuotiaana kuin 20-vuotiaana.
Ajattelin, että voi kun pääsisin johonkin kasvamaan muutamaksi vuodeksi ennen opintojen jatkamista. Ehkä tässä on kyse siitä, pakollisesta kasvusta.
Moni harmittelee, ettei mennyt raamattukouluun aiemmin, nuorempana. Minun ei tarvitse murehtia sitä. Se kortti on nyt katsottu.
Päätöksen tehtyäni varjot tanssivat seinällä ja minussa oli haikeutta. Mietin, voisiko olla niin, että toisinaan saavuttaessaan unelmansa, ei ole vielä valmis elämään sitä.
Nyt kuukautta myöhemmin tuntuu siltä, että se unelma elettiin jo. On aika suunnata seuraavaa kohti.
Kun alan miettiä, mitä haluan elämältäni, olen heti hukassa. Ei se, mitä minä haluan, vaan se mitä Jumala haluaa elämältäni. Se on sitä parasta.
Olen Jumalan varassa, hänen seikkailussaan. Hän kannattelee. Hän on tarinani kaikkivoipa kertoja.
