Moi kaikki!

Luin Juliaihmisen tekstin pelosta aamukahvin lomassa. Vauva hyppii vatsassa ja mietin, voinko hakea toisen kupin kahvia sunnuntain kunniaksi vaikka yhtä kuppia päivässä vaan suositeltiin. Tunnin päästä oli kahvikuppi kourassa ja blogi perustettu, mutta ei tosin hetken mielijohteesta. Vaan:

Olen ollut blogien aktiivinen kuluttaja jo vuosia; oikeiden ihmisten tekstit puhuttelevat ja tykkään hyppäillä muiden elämään hetkeksi aikaa. Ihan Oman blogin kirjoittaminen on ollut takaraivossa jo pitkään, mutta epäonnistuneiden alkujen jälkeen olen huomannut, ettei minulla ole ollut juuri sanottavaa.  (kauhea todeta se noin suoraan) Nuoruuden ajatuksista on muistona laatikollinen päiväkirjoja, mutta 1o vuoteen en ole onnistunut kirjoittamaan juuri mitään! (Kauheaa tämäkin)

En olisi ikinä uskonut, että keväällä tekemäni positiivisen raskaustestini jälkeen jokin aivoissani kymmenen vuotta uinunut osa heräsi. Sisälläni kasvaa vauvan lisäksi ajatuksia, jotka hiippailivat ensin esiin ohikiitävinä, sitten yhä useammin. Sysäsin ne sivuun sometuksen avulla. Pari kertaa välähti mielessä googlettaa, onko tästä kukaan muu kirjoittanut, olenko ainoa joka tätä miettii. Aloin pohtia, että eikös tästä raskaudesta olisi hyvä jäädä käteen muutakin kuin neuvolamerkinnät kalenterissa ja se toivottu lopputulos. Entä jos ne asiat jotka mielessä vilahtelee tulisikin kertoa ääneen? Ja siitä sitten ohikiitävät ajatukset muuttuivat ajatteluksi, ajattelu huoleksi siitä, että unohdan mitä ajattelin jos en kirjoita sitä ylös. Ja nyt päästiinkin takaisin tähän sunnuntaiaamuun. Blogi on luotu, hyvä niin.

Mutta entä se Julian teksti?

Hän kirjoittaa ”Pimeän tultua mielen valtasi sellainen haikeus ja apeus, jonkinlainen pessimistinen ajatus siitä, että jos minulle on annettu jotain näin ihmeellistä ja kaunista, niin se voidaan aivan yhtä helposti ottaa myös pois. ” 

Kun tein positiivisen raskaustestin 6kk ehkäisyn poisjättämisen jälkeen, tämä ajatus nousi nopeasti osaksi päivittäistä ajatusvirtaa. Nyt viikolla 19 se on ajettu johonkin aivon onkaloon, mutta en usko, että kovin syvälle. 

Miksi juuri minun vauvani on selvinnyt tähän asti? Pidän sitä suurena ihmeenä ja onkin hämmentävää seurata vierestä kun moni tuttu pitää sitä biologisena itsestäänselvyytenä. Ovat hankkineet vauvantarvikkeet jo ekalla kolmanneksella! Samaistun enemmän tuttuihin, joiden raskaus on keskeytynyt, mutta miksi? Täällähän on kaikki hyvin! Mikä minua vaivaa?

Julian ylläoleva teksti kosketti myös ehkä juuri siksi, että koin koko alkuraskauden ajan, etten ansaitse vauvaa. Ennen ensimmäistä ultraa loin päähäni toimintasuunnitelman, mitä teen kun vauvaa ei olekaan. Mitä asioita teen heinäkuussa, jotta en masennu liikaa (googlasin tapahtumia ympäri suomea), miten ilmoitan asian äidille ja veljelle ja kaverille.

Tähän väliin on tärkeä mainita, että minulla on ollut alkoholisti-isän varjostama lapsuus ja muutin omilleni aivan liian aikaisin 18-vuotiaana. Siitä kaikesta olisi voinut tulla hyvin rumaa jälkeä, mutta olen onnistunut luomaan itselleni tasapainoisen ja hyvän elämän. Olen töissä missä haluan ja saan olla päivittäin ihmisen kanssa, jota rakastan. Selvisin tähän vauvauutiseen asti aikuiselämän läpi luovien melko mallikkaasti toistamalla itselleni säännöllisesti, että nuoruus oli minulle tarpeeksi kantaa, enää ei tule lisää pahaa, Mutta aloinpa sitten yrittämään vauvaa ja mallikkuus hävisi kuin tuhka tuuleen- entä jos elämällä oli takataskussa minulle vielä toinen kuorma?  Olihan tässä ollut jo ”hyvää aikaa” riittämiin? Tunnetta ei tietenkään vähentänyt se, että vauvan yritykseen meni puoli vuotta, joka oli aikuiselämäni sumuisinta ja mustinta aikaa- siitä joskus myöhemmin.

Kiitos Julia sinulle kun annoit minulle viimeisen sysäyksen tämän blogin aloittamiseen. En voisi ikävä kyllä itse vielä sanoa, että pelko olisi mennyt kokonaan ohi, mutta kaikille lasta odottaville toivon paljon niitä pysähtyneitä kauniita hetkiä, kun vauva potkii mahassa ja tuntuu siltä, että tästä tulee vielä ihana matka yhdessä ja kaikki tulee menemään hyvin. Minulla on niitä kokoajan enemmän 🙂