Seitsemän vuoden sykli
Lähtöaamuni oli maailman kaunein. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja kotikatuni koskemattomat lumihanget kimaltelivat talviauringossa. See you. Won’t take long. Call me when you get there. Lähden kotoa, menen kotiin. Kotiin.
En lähtenyt etsimään itseäni Yhdysvalloista. En lähtiessäni tiennyt olevani kadoksissa – olinkohan minä edes? Takaisin tuli kuitenkin toisenlainen tyttö, hän on itsenäisempi, kyynisempi, suvaitsevaisempi, itsekkäämpi. Onnellinen mutta mahdollisesti hieman eksyksissä. Seitsemän vuotta kotiinpaluun jälkeen enkä vieläkään tiedä löysinkö itseni vai kadotin?
”Kivan näköistä. Tosi hyviä kuvia. Mistä kaupungista tuo on? Onko tässäkin jotkut bileet?” ”Tosi erikoinen tuo kotisi kyllä.” Tekee mieli repiä albumi pois ihmisten käsistä, eivätkö ne tajua puhuvansa minun kodistani kun arvostelevat olohuonettani. Ne kääntävät sivuja liian nopeasti, katsovat sivullisen kuvia yhdellä vilkaisulla. Illalla selaan kuvat tuhannennen kerran, katson tarkkaan taas. Ja minä sentään olin siellä.
Ne huokaavat ”hyvä kun tulit takaisin”. En ehkä ole kertonut että ikävä takaisin jyskyttää ohimoissani. ”Pääseehän sinne takaisin.” Tiedättekö, ei sinne pääse. Voin matkustaa siihen fyysiseen paikkaan, vetää taas kädellä kuvioita pölyiseen seinään sillä kadulla, jota pitkin kuljin aamuisin metroon. Voin mennä syömään samaan etiopialaiseen ravintolaan, juoda lasillisen samassa baarissa. Voin mennä notkumaan toimistolle, kollegani ainakin muistavat minut. En voi törmätä tuttuihin kasvoihin Friendship Heightsin bussipysäkillä, siinä jossa aamulla aina törmäsi johonkuhun. En voi soittaa sisäpuhelimella kollegalle. Kahviloissa kukaan ei pidä minulle paikkaa.
Muiden kokemukset ulkomailla asumisesta kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta ei minusta tuolta aina tuntunut. ”Suomalaiset ovat tylyjä ja kylmiä”, ”Täällä kaikki oli sitä samaa mitä aina ennenkin.” Huomasin että keskustan kadunkulmissa istuu paljon aikaisempaa enemmän kerjäläisiä. En pidä siitä.
Typerintä on kysyä millaista oli. Tosi kivaa uskomatonta et sinä ymmärtäisi kuitenkaan. Turha yrittää löytää sanoja. Olen ollut poissa puolitoista vuotta. Ihmisillä on ollut oma elämänsä. Päivät ovat hurahtaneet eteenpäin, kuin toistensa vetäminä. Joku on poissa puolitoista vuotta eikä sitä melkein edes huomaa – samalla tavalla minäkään en aina huomannut olevani poissa.
Mistäköhän sitä saisi tietää, että koska goodbye on hyvästi ja koska se on näkemiin?
======
Tähänkin Suomeen-paluun tunnelmaan tasan seitsemän vuotta takaa palaan säännöllisin väliajoin. Miltä viiden umpiturvoksiin sullotun matkalaukun raahaaminen lähtöselvitykseen tuntui. Miltä Reykjavikin lentokentän öiset valot koneesta käsin näyttivät: teimme parin tunnin välilaskun Islantiin (minun ensimmäiseni) sairaskohtauksen vuoksi. Suomalaisen aamukahvin vahva tuoksu ja vastaanottokomitean halaaminen Oulunsalon lentoasemalla.
Lähtö Jenkkeihin oli puolittain hyvin suunniteltu, ja se antoi vähintäänkin kaksinkertaisesti siihen verrattuna, mitä se minulta otti. Silti edelleen välillä mietin, että noinkohan olin tuolloin ihan selvillä siitä, mitä piirua alle kolmekymppisenä yksin Atlantin yli muuttaminen oikeasti merkkaa. Tai olisiko sillä ollut ylipäätään edes mitään merkitystä – joskus useimmiten kun on parempi vaan nipistää silmät kiinni ja hypätä.
Mutta elämä tosiaan menee seitsemän vuoden sykleissä, interestingly enough. Siinä missä Suomeen tuolloin palasi itsenäinen ja itsepäinen, korkealta (ja kovaa) naurava maailmankansalainen, taskussaan työ- ja vuokrasopimus sekä HKL:n bussikortti, niin tänään peilistä katsoo itseensä armollisemmin suhtautuva ja omat rajansa sekä jaksamisensa paremmin tunnistava, vinosti hymyilevä ja ikiomalla kauppakassillaan huristeleva, melkein nelikymppinen kajaanilainen. Ja hyvä näin.
Life begins at the end of your comfort zone, sanoi joku viisas joskus. Tarmokkaasti tälle nyökyttelen täällä edelleen. Ihmeellisiä asioita tässä tosiaan on päässyt tapahtumaan, hyvässä ja huonossa, kun on vaan uskaltanut. Luottaa siipiensä kantavuuteen, unelmoida mahdottomaltakin tuntuvasta, luopua riittävän ajoissa, uskoa itseensä – sekä niihin itseänikin suurempiin voimiin – ja kaiken aikaa nähdä myös ne pienetkin auringonpilkahdukset muuten niin harmaalta vaikuttavissa päivissä.