Tätilapset – mikä ihana tekosyy
Olen nelilapsisen perheen esikoinen. Jo melko varhaisessa vaiheessa elämääni mulla oli esikolle tyypillisesti hyvin vahva velvollisuudentunne hoitovietti sisaruksiani ja heidän hyvinvointiaan kohtaan. Saatoin mainiosti kuudesluokkalaisena käydä koulun jälkeen ruokakaupassa (Hovihallin tilinumero muistuu mieleen edelleenkin!), hakea itseäni 10 vuotta nuoremman pikkuveljen päivähoidosta, huristella onnikalla kotiin ja laittaa koko porukan iltaruuan sellaiselle tolalle, että vanhempani pääsivät töistä palatessaan suoraan valmiiseen ruokapöytään. Osaan ulkoa noin kaikki tuutulaulut, iltarukoukset ja mikkomallikkaat ja väitän vakaasti, että kiinnostukseni keittiöalalle kumpuaa noista vuosista meidän kotikeittiössä: oli lupa testailla, kokkailla ja vokkailla.
Tästä keinoemoilusta huolimatta -tai ehkä sen takia- en rehellisesti sanoen ole koskaan varsinaisesti haaveillut omasta jälkikasvusta. Kuten lienee käynyt ilmi, niin elämäni tähän saakka on koostunut muutaman vuoden pätkistä eri puolilla Suomea ja vähän maailmaakin; arjen kuvio, johon en ole uskaltanut edes kuvitella pieniä murutyyppejä. Ystäväpiiri, opiskelukaverit, ja sisarukset ovat pullautelleet säännöllisin väliajoin elämääni sulostuttavia minikokoisia uusia maailmalaisia. Tyypit tuhisevat, ähisevät ja nukahtelevat syliin milloin missäkin, opettelevat ihmisten tavoille omaan tahtiinsa, saavat jalat alleen ja ennen kuin huomaankaan, on vielä hetki sitten suunnilleen kämmenelle mahtunut kaveri yhtäkkiä eskari-iässä, ja nauraa räkättää tätinsä pierujutuille siinä missä veljensäkin.
Tätinä oleminen onkin ollut suunnilleen siisteintä, mitä tiedän. Niin klaanin omille kuin ystävienkin mukuloille tämä täti-ihminen pyrkii olemaan hassu, turvallinen, luotettava ja hellittelevä tyyppi. Sellainen, jonka luona syödään viinirypäleitä iltapalaleivän päällä (koska voi), lattialla tapahtuville leikkihommille on keskimäärin aina aikaa ja pikkiriikkinen lelunosto/uimahallireissu/lettukestit/mitänäitänyton ihan vaan keskellä viikkoa voi hyvinkin sattua, puolihuolimatta ja vähän vahingossa.
Me tädit voidaan myös mainiosti ulkoistaa vessasta raikuva pyyyyyyyyyyyyyyyyhkimäääääääään!! –huuto kiljukaulan vanhemmalle, ja palauttaa yökyläilevät kaverit kotiinsa aamupäivällä, jos meno alkaa muistuttaa eläintarhaa. Soitella lauantaiaamuisia Facetime-puheluita viisivuotiaan ja erinomaisen nakun legoinsinöörin kanssa. Kannustaa fudisharrastuksissa, viedä pitsalle Rossoon ja muistella naurussa suin näiden suurien ajattelijoiden sutkauksia, vielä viikkojenkin päästä.
Meille ei omia lapsia tule näillä näkymin koskaan siunaantumaan, ja se on ihan ookoo. Sydän pakahtuen ja välillä vähän syrjälläänkin olen saanut viimeiset 12 vuotta olla ylpeä täti-ihminen. Ihan käsittämätöntä, kuinka tärkeitä pieniä ukkeleita meillä kasvaa lähettyvillä – ja miten avosylin he ovat ottaneet myös siippani elämäänsä.
Jos joskus on työ- ja asumistilanne sellainen, että pysyvämpi tukilapsi tai -nuori meille mahtuisi, niin siinä olisi minulle se seuraavaksi luonnollisin tapa olla vanhempi. Olla tukena ja turvana lapsolle tai nuorisolaiselle, jolle elämä on jakanut vähän epäreilummat nallekarkit – ja osaltaan apuna myös hänen vanhemmalleen. Aika näyttää tämän haaveen toteutumisen; kahden yrittäjän arki ei välttämättä vielä ihan moiseen perhemuotoon kannusta.
Meillä juhlitaan tänään kuusivuotiasta palavasilmäistä höpötinttiä, joka toi auringon tullessaan maailmaan. Tätänykyä tyyppi aloittaa juttelun muutama minuutti ennen heräämistään ja jatkaa vielä nukahdettuaan. Hän on kuin ohimennen kietaissut pikkusormensa ympärille koko suvun serkkupojasta isotäteihin, pappaan ja 60-kiloiseen hau-veli -Alpoon. Tämä siskon pojista nuorimmainen on tuntunut sydänjuurissa saakka tutulta koko pienen elämänsä ajan, ja mikä etuoikeus se on ollut, että on hänen (ja toki myös veljiensä sekä serkkunsa) rinnalla saanut nämä vuodet kulkea. Ottaa yökyläläisen viereen aamuyöllä, kun ’mää näkkiin pahhaa unta’, vaikka tiedossa on se tosiasia, että tyyppi pyörii akselinsa ympäri vähintään kerran yössä. Ja todennäköisesti tunnustaa aamulla, ettei mitään painajaisia edes nähty, ’mää vaan halusin sun viereen nukkumaan.’ Kasata aamupalan tarjottimelle ja sänkyyn ja ulkoiluttaa hiihtolomalaisia paitsi rauniolinnassa myös kakkukahvilassa. Koska voin.
Rakkaat, rakkaat tätilapset.