Alakkonää mua
Kävin tänään työhaastattelussa, toisessa kolmannessa noin parin viikon sisään. Hakemani paikat ovat olleet esimiestasoa, alan suurissa ketjuissa. Hämmentävää on lähinnä ollut huomata se, kuinka eri tavoin kussakin ketjussa päälliköitä haastatellaan.
Kuumottavin -ja tietenkin ensimmäinen- oli parin tunnin grillaus hr-päällikön ja kahden toimialajohtajan jatkuvan kysymysruletin alla (josta selvisin itse asiassa ainoana talon ulkopuolisena jatkoon, testipäivään ja lopulta sain työtarjouksenkin). Siinä piti olla ihan tosissaan hereillä ja skarppina, ja osata tiivistää osaamisensa suhteellisen napakoihin lauseisiin. [Allekirjoittaneella saattaa nimittäin olla ehkä ihan pikkiriikkisen vuolas tuo verbaalinen ilmaisu ja kohtuullisen nopeatempoinen puheen tahti. Lisättynä äärimmäisellä kyvyllä singahtaa puolesta lauseesta täysin tangentin suuntaan. Eli eittämättä välillä tulee sellainen olo, että itseäni helpompiakin keskustelukumppaneita saattaisi olla..]
Kuumotushan sitten tärähti ehkä noin kuusitoistakertaiseen potenssiin siinä vaiheessa, kun pällitestipäivän kotitehtävää (eli kolmetuntista intterin netissä suoritettavaa testiä) aloin tekemään. Siinä saattoi tirahtaa paitsi jännäpissi, myös muutama vitutusitkaisukin samaan syssyyn – matemaattiset tehtävät ja avaruudellinen hahmottaminen ei nimittäin välttämättä ole se ihan kaikista suurin vahvuuteni. Enkä kyllä edelleenkään ymmärrä, kuinka ravintolapäällikön tehtävässä moisessa suossa tarpominen mitenkään tulisi hyödyksi. Erästä ystävääni lainaten: matemaattisissa taidoissa olen alakouluikäisen mangustin tasoa, mutta muuten keskimäärin ihan ok-tyyppi.
Nämä viime viikkojen haastattelut eivät siis yllä paskahalvausasteikolla edes puoliväliin saakka; eli joko olen oppinut jo jotain – tai sitten kenkäkauppasuosittelu ulkopaikkakuntalaiselle asiakkuuspäällikölle auttaa siinä jäänmurtohommelissa edes vähäsen. Molemmissa paikoissa olisi puolensa (jos niitä ylipäätään mulle koskaan tullaan tarjoamaan) – toiseen on tosin lähes 40 kilometrin työmatka maailman neljänneksi huonoiten hoidettua ja pimeää maantietä pitkin. Ja koska toki pitää tusina rautaa olla ihmisellä jatkuvasti tulessa, niin kolmannen paikan haastattelu on ilmeisesti ensi viikolla. Sekä lisäksi tapaaminen erään paikallisen TE-keskuksen yrittäjyyskonsulentin kanssa.
Että mene ja tiedä. Jännää on tämä, in-between-jobs -henkilön elämä. Olen ollut keskimäärin koko aikuisikäni aina töissä, ja itse asiassa vielä niin, että ensimmäisen vuosikymmenen samalla työnantajalla – ja siitä seuraavat viisi vuotta sitten taas yhden ja saman työnantajan palveluksessa. Irtisanoutunut olen muutamankin kerran, mutta tähän saakka aina niin, että seuraava työsopimus on ollut suunnilleen allekirjoitusta vaille valmis. Nyt on siis melkoinen erikoistilanne päällä, eikä itselläni ole tällä hetkellä pienintäkään käryä siitä, mitä teen työkseni vuoden päästä tähän aikaan.
Mutta jos nyt jotakin olen tässä vuosikymmenten aikana olen oppinut niin sen, että kiireessä tulee vain kusipäisiä lapsia. Sekä sen, että elämältä saa mitä siltä uskaltaa pyytää. Kaksi vuotta sitten uskaltauduin kastamaan varpaani parisuhdemekastuksen villissä aallokossa – ja nyt on sitten niiden ammatillisten unelmien vuoro. Jälleen kerran.