Arkiurpoilua
Tämän kotirouvalarppini myötä ollaan jotenkin päädytty sellaiseen tilanteeseen, että mä hoidan meidän ravintologistiikan lähes kokonaisuudessaan: kerään puutelistoja puhelimeeni, suunnittelen viikon syömisiä, kiertelen ruokakauppoja kaikkien eläkeläisten kanssa aamupäivisin ja yritän pitää jääkaappimme suunnilleen jossain kuosissa. Eli puolivuosittain raivokkaasti pesen hedelmälaatikot ja viskelen parhaat päivänsä nähneet purnukat ja putkilot pois, ärtyneen murinan siivittämänä.
Ihan siis vaan käytännön syistä tämä: mulla on päivisin paremmin aikaa suihkia viikko-ostoksilla – perjantaisin saatetaan joskus suunnata Cittarin lihatiskille haaveilemaan viikonlopun pihveistä kaksissa naisin. Mutta useimmiten marssijärjestys on aluksi kuvatun kaltainen, ja hyvä niin.
Olen kehitellyt erilaisia kauppastrategioita ja lempimyyjiä – ja erityisesti naapurin netto-netonnetonnetto -kaupan usein toistuva kahvi-ja-munkki -tarjoilu jaksaa vilpittömästi ilahduttaa. Edelleen.
[Tarina ei siis kerro, kävikö siippa munkkikahveilla joutessaan eilisen ystävänpäivän melskeissä, kun kerran ilmaiseksi sai. Mutta hilpeyttä tämä ilmiö herättää itsessäni edelleen: olipa tarjolla oleva pulla miten kuivakkaa tahansa, niin väkeä riittää aina jonoksi asti. Aina. Itseni mukaanlukien siis, tietty.]
Enihuu. Eilisellä kauppalistalla oli hammastahnan ja teodorantin (nimenomaan: teodorantti, teranssi, mitänäitäsiipansuvunoutojasanontojanyton..) myös nessuja. Nappasin hyllystä tuollaisen herkälle nöösille soveltuvan, pehmennetyn version ja kerroin siitä varsin iloiseen sävyyn kotona.
’Ostin sulle kato tällaisia maustettuja nenäliinoja. Niissä on tuota jojobaa ja basilikaa! Basilikaa on. Luki siinä paketin kyljessä: jojoba ja basilika.’
Urpoiluuni jo ilmeisen tottunut siippa pyysi hakemaan kyseisen nessupaketin ja tavaamaan otsikon vielä kerran, ihan kaikessa rauhassa. Ja kah, eihän niissä sitä basilikaa ollut. Vaan balsamia. Mikä onkin basilikaa kohtuullisen paljon järkevämpi valinta nenäliinaan, noin niin kuin kosteuttavilta ominaisuuksiltaan. Mutta minkä sitä ihminen keittiögeeneilleen voi, kysynpä vaan…**
Aina saa kärsiä ja hävetä. Ja välillä myös hävetä ja kärsiä. Kuulemma.
=========
**) Muistui keittiögeeneistä mieleen hurmaava viisivuotias tätimuruni, joka noin vuosi sitten ilakoi suuresti päikkyryhmänsä uudesta sisarusparista. Uusien tyyppien nimiä tiedustellessa kaveri totesi pontevasti pojan nimen olevan Kaneli ja siskonsa vastaavasti Tilli. Muutaman kerran asiaan yritin palata, mutta (tuolloin jo keittiöpuuhista innostunut) minimies oli kannassaan vankkumaton: Kaneli ja Tilli ja sillä hyvä. Ihan vähän vaan hymyilytti, kun siskokulta laittoi muutaman päivän päästä nimiselvityksen. Taneli ja Lilli tai Kaneli ja Tilli, mitänäitänyton.