Hankipoikia ilmeikkäitä
On tainnut jo muutamassa aiemmassakin kirjoituksessa tulla todettua, että tänä talvena ei Kainuusta ole lunta puuttunut. Todellakaan. Omakotiasukin ensimmäinen talvi on sisältänyt lähinnä äkäistä kiroilua kotikatua kuin kiusallaan aina aamuvarhaisella putsaaville lanoille, kuusipaikkaisen postilaatikkorivin puhtaanapidon haasteille, liukkaalla etupihalla telotulle olkapäälle ja siipan taivuttelua ihkaoikean lumikolan hankintaan, sen aiemmin täysin riittävänä pidetyn lumilapion tilalle kaveriksi.
Lanasivat kolmen auton voimin tuon meidän kotikadun jokunen viikko sitten. Vieläkin puhalluttaa pelkkä ajatus noista lumitöistä: postilaatikkorivi ja oma pihatie oli siis haudattu ihan helvetin painavien jääkökkäreiden alle ja taakse. Ehdin jo muutaman tuskaisen tekstarin lähettää siipalle töihin, kunnes havaitsin lanojen perässä puhistelevat kaksi pientä traktoria – jotka siis ystävällisesti pukkivat nuo tienhaarat puhtaiksi jääsohjosta.
Postilaatikoille tämä serviisi ei kuitenkaan ihan yltänyt, minkä jälkeen tuusasinkin sitten hikihatussa 90 minuutin intervallitreenin sähköautoilevaa kustia silmällä pitäen. Jännä ilmiö sinällään: tästäkin perspektiivistä vaikuttaisi siltä, että kuusi perhettä hakee tuosta samaisesta rivistä postinsa, mutta jostain kumman syystä kenellekään muulle ei vielä koko talvena ole tullut tarvetta putsata tuota laatikkorivin edustaa. Go figure…
Meidän pihamaalla ollaan käytännön syistä pysytty yhden lumilapion levyisessä kulkuväylässä kotioven ja autojen välillä, missä siinäkin on aivan tarpeeksi puuhaa. Ja mikä on osaltaan mahdollistanut kerrassaan vitsikästä luonnon havainnointia.
Takapihan läpi on nimittäin koko talven mennyt lähestulkoon miehen mentävä polku – naapurin aidanraosta meidän kasvinurkan ohitse talon taakse. Ponteva citykani on tehnyt siihen itselleen määrätietoisesti uuden reitin joka ainoan lumipyryn jälkeen: polku on suora kuin viivoittimella vedetty, eikä siinä kovinkaan montaa harhahyppyä ole havaittu. Muutaman kerran on pitänyt tosiaan tarkistaa, että onko siinä oikeasti ihmisen jalanjäljet, vai kuinka polku on niin tasainen ja leveä, mutta ihan käpälänjäljistä se on aina tähän saakka koostunut. Ja hyvä niin.
Kuvassa kuurankukkiva luumupuu leppä. Yksi kauneimmista Washingtonin-muistoista on jokakeväinen kirsikkapuiden ja magnolioiden kukkiminen sekä sen ympärille rakennettu festivaali. Meillä pohjolassakin kukkii tätä nykyä monenlaiset puut, TJEU.
Viime viikolla meillä oli vieraisilla pari hiihtolomailevaa lainalasta, jotka kovin onnellisina poukkoilivat noihin samoihin takapihan korkkaamattomiin nietoksiin; jotenkin pienet pojat ja pehmeät hanget ovat kuin tehdyt toisilleen. Olkoonkin, että viiden hyppyminuutin jälkeen lunta oli sitten nilkoissa, hupuissa, ranteissa ja melko lailla kaikissa muissakin kuviteltavissa olevissa paikoissa. Mutta punaiset posket ja hyvä fiilis näyttivät hyvinkin korvaavan hetkellisen epämukavuuden.
Näiden ihmisten tekemien hankipoikien jälkeen havaitsin alkuviikosta pihalla vielä kolmannet jäljet. Kuin miniatyyrijänis olisi sinkoillut lumikolan takaa hangen päälle ja takaisin, tutkinut talvehtimaan unohtunutta jätettyä salaojaputkea, loikkinut ylös-alas-eteen-taakse aurinkoisen talvipäivän innoittamana. Kaikkialla muualla kuin aiemmin tampatulla polulla siis.
Pikaviesti siipan suvun luontointoilijalle, ja löytyi nimi tällekin ilmiölle: metsäjänikset (ja ilmeisesti myös citykanit) nimittäin tekevät vuodessa useammankin poikueen. Meidän pihalla sinkoilee siis nyt ihkaoikea ja erinomaisen vikkelästi loikkiva hankipoika. Ja vaikka kuinka itseäni tämän pikkuruisen nuorisolaisen selviytyminen huolettikin (pitääkö sille nyt kutoa joku liivi, että tarkenee?), niin nämä talvipoikueetkin ovat kuulemma kovin elinkelpoisia heti synnyttyään; niillä on karvapeite ja liikunta- ja näkökykykin sillä tavoin kunnossa, että emonsa ei rakenna niille erikseen edes mitään pesää – imettelee vaan muina citykaneina poikulinsa noin kerran päivässä.
Melkoista.
Samaan tietoiskuun todettakoon, että jänisten muita poikueita kutsutaan siis lehti-, heinä-, ja sänkipoikasiksi, syntymäajankohtansa mukaan. Jjjja lisäksi kerrottakoon kaltaisilleni bilsan tunneilla nukkuneille puusilmille, että jänöäiti voi kantaa kohdussaan yhtä aikaa kahta eri-ikäistä poikuetta, se siis voi tulla tiineeksi uudelleen jo ennen entisten poikasten syntymää. Crikes! Nytpä ei myöskään enää juurikaan ihmetytä ko. eläinlajin mieskuntoa kehuvat lukuiset sanonnat ja sutkaukset. Sai av-mammojen pupuilut ihan uuden merkityksen tämän superfetaatio-ilmiön myötä… Ahhahhahaha.
Kaikenlaista, en paremmin sano. Voinkin siis nyt kirkkain silmin lisäillä harrastuslistaani luontoilmiöihin perehtymisen, naapurikyttäämisen, nuotin vierellä laulamisen ja kulmahampaiden väläyttelyn lisäksi. Seuraavaksi ehkä virittelen takapihalle jonkun axlsmith-tyyppisen turvakamerajärjestelmän seuraamaan näitä luonnon ihmeitä…?