Olemisen sietämätön keveys

Kuvassa täydellisyyden ilta Kreikan meren rannalla. Jos ikinä milloinkaan satut Nea Makrin kylään (Ateenasta puolisen tuntia), niin etsi tämä samaisella paikalla vuosikymmeniä toiminut, piskuinen rantaravintola, sanan varsinaisessa merkityksessä. Et kadu, I promise. 

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni, viisaassa 38-vuoden iässä vihdoin ja viimein itsellenikin yllätyksenä jonkun avopuoliso. Jaan kotini, arkeni, sänkyni, ruokapöytäni, sohvani ja elämäni ihmisen kanssa, jota en kolme vuotta sitten vielä edes tuntenut. Höngin aamuisin toisen korvaan kalmanhajuiset unenpöppöröiset huomenet, pesen yhteiset pyykit monesti vähän sinne päin **, otan kantaa pyytämättä ja yllätyksenä suvun ja ystävien edesottamuksiin, jätän vessanoven raolleen reilusti auki, jos juttu on kesken. Fiilistelen yhteisiä viikonloppuja, jolloin ei edes tehdä mitään – ja tunnen epämääräisen kalvavaa ikävää, jos olosuhteiden pakosta joudutaan yöpymään eri kaupungeissa.

Ihan älytöntä.

Muistaakseni kuitenkin vietin n. 16 vuotta elämästäni melko lailla itsenäisestä elämästä ja yksinasumisesta nauttien. Sänkyni alla majaili armada villakoiria ja yksiöni täyttyi säännöllisesti yltympäriinsä ripotelluista eriparisukista, puoleksi luetuista akkainlehdistä, romaaneista ja muusta ihkusälästä. Tein ihan liikaa töitä iltaisin ja viikonloppuisin, haaveilin aktiivisesti jostain muusta – tietämättä, mitä se sellainen muu oikein voisi olla. Tai mistä sen ylipäätään löytäisin. 

En ole koskaan pelännyt muutosta, jos siihen olen nähnyt tarvetta – ja olen usein muuttanut maallisen omaisuuteni lyhyelläkin varoitusajalla uudelle paikkakunnalle. Uskon omien siipieni kantavuuteen, ja siihen, että ’it will all be good in the end. If it’s not good, it’s not the end.’

Uuteen ihmiseen tutustuminen on parhaimmillaan säkenöivää, huikaisevaa, hymyilyttävää – ja toisaalta väsyttävää, turhauttavaa ja pelottavaakin. Kuinka lähelle toisen voi päästää, ilman että omat siivet palavat. Kuinka antaa tilaa, mutta pitää lähellä. Saada toinen tuntemaan olevansa minulle se kaikista paras ja tärkein ihminen – ilman, että kumpikaan meistä unohtaa itseään. Ymmärtää menneisyyden haamut, ja auttaa niistä irtipäästämisessä. Hälventää välillä epäreilultakin tuntuvaa ja itsestä riippumatonta epäluottamusta, koska aikaisemmat suhteet. Nauraa silmät sikkurassa, tutkia ja pohdiskella sinua, minua ja meitä. 

Kahden aikuisen kodin ja tapojen yhdistäminen ei ole ollut mitenkään helppoa ja huoletonta – päinvastoin.

Omat tavat ja tottumukset, ärinät ja murinat pitääkin yhtäkkiä sopeuttaa toisen samanmoisen ärripurrin arkeen. Allekirjoittaneen helvetin raskas kaksivuorotyö, 70 km työmatka ja erittäin epäsäännölliset työajat antoivat meidän yhteiselolle erinomaisen pikantin alun ja sävelen. Mihin yhdistettiin lisäksi siipan kipsattu koipi ja parin kuukauden täydellinen varauskielto kyseiselle koivelle. 

Kaahasin aamuvarhain tai iltamyöhään pimeässä ja liukkaassa noin puolen tunnin työmatkan, hoidin kauppareissut, pyykit, siivoukset sun muut. Passasin potilaan, huolehdin lääkkeiden riittävyydestä ja apuvälinelainasta – oman lähinnä juoksua ja kuormanpurkua sisältävän työni lisäksi. Päässä humisi väsymys, työvitutus, huoli toisen kintun parantumisesta, pelko siitä että meidän yhteiselo ei koskaan tokene edes pääse siihen ns. normaalitilaan. Mä en lähtökohtaisesti ole mitenkään pitkäpinnainen äitihahmo, joka jaksaa jatkuvasti hössöttää ja paapoa. Kivahtelen, kilahtelen ja naputan niin itselleni kuin ympärilläni sattuville – ilmeisen vähenevissä määrin, kuitenkin.

Erittäin omituinen yhteiselon alku on siis takana, mutta parhautta kaikessa oli huomata, että yhteinen tahtotila onnelliseen arkeen on meillä molemmilla entistä vahvempi. Edelleen etsinnässä on oman tilan ja yhteisen ajan häilyvä raja, kotitöiden jakoperusteet, lumityövuorot ja muun pienimuotoisen sirinän selvittely. Jokailtaisen naamanpesuni räiskyttelyni jäljiltä kun kuulemma koko vessa laatikostoineen ja valokatkaisimineen lainehtii kuin tsunamin jäljiltä. Itse puolestani jaksan ihmetellä esimerkiksi tiskikoneen tyhjennyksen aiheuttamia haasteita: väitän nimittäin kivenkovaan tyhjentäväni sen vähintään kahdesti joka jeesuksen päivä. Mistä huolimatta se on silti aina täynnä puhtaita astioita. Aina.

Mutta ihanaa meillä on silti. Ihan vilpittömästi voin sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan aikuisena aiemmin.

Meillä kotona parhautta on hersyvä huumori, toisen vahvuuksiin varauksetta luottaminen, silittely ja sylittely. Ängetään edelleen vähän liian pienelle sohvalle kainalokkain, jaksetaan jauhaa työ- ja muut asiat, tai istua vaan ihan hiljaa, molemmat omia älylaitteitaan kutitellen.

Yrittäjyyshaaveista on hyvää kyytiä tulossa totta, teen tällä hetkellä töitä itseäni kiinnostavien asioiden parissa ja yhteistyössä melkoisen monenlaisten ihmisten kanssa. Meillä kotona on molemmilla hyvä olla ja helppo hengittää. Arjessa on omat rutiininsa, molemmilla on tilaa omille mielipiteilleen ja toisen vierestä herääminen on edelleen yleensä päiväni kohokohta. Siinä se nyt on, lämpimänä ja turvallisena, useimmiten meidän molempien peittoon päälakea myöten muumioituneena.

Se, jonka olemassaolosta en vuosikymmeniin edes uskaltanut haaveilla.

Ihan parhautta.

===========

**) Mulla on melkoisen suurpiirteinen suhtautuminen kertyviin pyykkivuoriin. Lakanat ja pyyhkeet (sekä omat työvaatteeni) pesen lähtökohtaisesti aina kuudessakympissä. Tummat ja värilliset vaatteet tungen sulassa sovussa samaan koneeseen, alusvaatteiden kanssa kivasti kimpassa. Lähinnä siis tehokkuusajattelua noudatan: sopivan täydet koneet, sopivalla pesuvälillä.

Kuulemma pyykit voisi myös lajitella tarkemmin värisävyjen ja kankaiden mukaan, alusvaatteet kuumempaan veteen ja lakanat lähes sata-asteiseen pesuun. ’- Täällä on taas sun essut ja pikkarit sekaisin pyyhkeiden kanssa. Miten nää taas on tällä tavoin laitettu..!?’ on melko usein kuultu näreilyn aihe eräässä tuntemassani taloudessa.

[Nimenomaan. Kun tarpeeksi huolettomasti tekee, niin ehkä viesti menee perille. Helpommalla pääsisi, kun pyykkimuijjailisi itse. Ahhahhahahha.]