Oman elämänsä remppamuijjina

Kesän muuttoprojektin jäljiltä huomasin yhtäkkiäni olevani omakotitaloasukas. Siis tiedättehän sen takapihalla jatkuvasti kuopsuttelevan ja jotain tapetinnurkkaa rapsuttelevan, säännöllisesti ränninsä puhdistavan ja pensasaitansa trimmaavan kyläkouluaktiivin, joka väläyttelee kulmahampaitaan yötä myöten kotikadulla rällääville lättähatuille ja kirjoittelee kipakoita tekstiviestejä paikallislehden Kuuloluuri-palstalle. Nimenomaan. C’est moi, indeed. Ahhhahhaha. Ainakin kahden adjektiivin kohdalta **.

Siksipä lauantainen piipahdus paikalliseen Är-Keskoon (äitini synonyymi kooraudalle) ja tarkemmin sen tapettihyllylle aiheutti melkoisen mullistuksen pienessä kotikolossamme. Ollaan puhuttu jo kolmansista treffeistä jonkin aikaa, että olohuoneen seinään olisi kiva saada joku räväkämpi tapetti, sen lähes alkuperäisen ja-vain-hieman-ränsistyneen luonnonvalkoisen tilalle. Ollaan yhdessä olen keskenäni selaillut intterwebsiä, haaveillut rautakaupoissa, hakenut inspiraatiota tarotkorteista Instagramiin, Ebayhin ja takaisin. Nada. Nothing. Ei vaan ole tullut sopivaa vastaan, tai jos onkin niin budjetti ei tällaisenaan sitten kuitenkaan taivu satasen tapettirulliin. Elämä on.

Kunnes sitten lauantaina: siippa ohimennen nappasi hyllystä avonaisen tapettirullan, hyväksytti valinnan, laski tarvittavien vuotien määrän ja yhtäkkiä istuttiinkin autossa matkalla anoppilaan hakemaan tapettiharjoja, liisteriä, jiirisahaa sun muuta tarpeellista rekvisiittaa. Iiik, huusin mielessäni, kun kauhukuvat tuhannesta postimerkin kokoisina paloina irtiraastettavasta tapettikerroksesta, viikkotolkulla jatkuvasta remppakränästä ja liisterin roiskeiden täyttämästä kodista valtasivat yhtäkkiä tämän tapiseerausneitsyen mielen. 

img_8044.jpgKah, siinä lähtötilanne – noin tuntia ennen lauantai-illalle sovittuja leffatreffejä. Ja kyllä: huono avokki täällä hei – pakotin nimitäin siipankin La La Landia katsomaan, vaikka toinen kovin yritti pelata kaikki ’jään kotiin ja putsaan tän seinän tästä vanhasta tapetista, niin päästään aamulla heti laittamaan uutta’ -kortit.

Mutta iloinen yllätys oli siis tämä: vanhaa tapettia ei tarvinnut kuin vihaisesti vähän tuijottaa, ja sitten suihkupullolla kostuttaa. Se irtosi kiltisti pitkinä soiroina, ja paljasti altaan vielä ilahduttavamman yllätyksen: pohjamaalatun seinälevyn. Minkä. Päälle. Siis. Sai. Tapetoida. Suoraan. 

img_8046.jpgJa sitten vaan hommiin. Kohdistaminen onnistui yhden harjoitusvuodan jälkeen melko lailla moitteettomasti. Työkaluja oli riittävästi ja myös allekirjoittanutkin pääsi jossain mielenhäiriössä heilumaan liisteriharjan varteen. Ilmalämpöpumppu koki vuosisiivouksen tarmokkaiden remppamuijjjien toimesta – sitä siis emme seinästä sen kummemmin irrottaneet, vaan tarkkojen kalkyylien jälkeen tapetti leikattiin sopivaan muotoon, ja voimallisen kiroilun siivittämänä kapistuksen kiertäminen lopulta onnistui. Kuten sittemmin myös perusteellinen suodatinten pesu ja imurointi, erään onnettoman listankiinnitysruuvin mystisesti kadottua. Mutta se on ihan eri juttu se.

img_8051.jpgTällä kuvalla keulin niin somessa kuin wotsapissakin heti sunnuntai-iltana. Melko lailla koko päivähän siihen kaikkineen meni, mutta rytistettiin tiukasti loppuun saakka. Mikä on itseni tuntien ihan käsittämätön suoritus: useimmiten kun aloittamani projektit on vähintään yhtä pitkiä kuin leveitä. Kerran joulupullia leipoessani huomasin ykskaks olevanikin kädet kyynärpäitä myöden paitsi lanttu- ja porkkanalaatikossa myös karjalanpiirakoissa. Että kerrankin saa sanoa projektilla olleen paitsi alku myös loppu – tai näin siis ainakin luulin.

Kunnes koodisanat kattolista ja jiiriin sahaaminen esiteltiin.

Voinytsaatana.

img_8057.jpgSiinä sitä insinööri ja apurinsa pyörittelivät listaa ja sahailivat mallikappaleita. Jotka seinää vasten laitettuna irvistelivät oikeinkin viehättävästi. Ennen otsasuonen puhkeamista intternet kertoi kuitenkin ratkaisun tähänkin ongelmaan: se lista pitää siis asemoida tuohon jiirisahatellinkiin samassa asennossa kuin se menee seinään kiinni (ei siis automaattisesti lappeelleen, kuten eräät meistä kuvittelivat). Ja kas vain: niin alkoi soveltuvaa kulmaa syntyä – sekä seinään asentua.

Tokikaan kattolistan saumojen asettuminen tuon em. ilmalämpöpumpun taakse ei sitten lopulta ollutkaan niin mellevä idea, kuin alunperin ajateltiin. Kävi nimittäin ilmi ettei mikään taloudestamme löytyvä power tool (sähköavusteista ruuviinväännin-/viinipullonavaajaakin kokeiltiin!) mahdu katon ja pumpun väliin naulaus- tai ruuvaustoimenpiteitä varten. Eikä kattoon/tiiliseinään jo naulattua listan osaa saa irti edes pyhällä vihalla, listanaula kun näyttää olevan ja pysyvän paikallaan maailman tappiin saakka.

img_8058.jpg

Mutta, but. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Seinä on tapetoitu, listat on katossa, lattia luututtu, lainakamppeet palautuksessa – ja ihmisillä hyvä mieli. Paitsi siipalla, joka uhkaili jatkaa listaprojektia vielä muutaman lisälistan verran; sen verran kuulemma meni tunteisiin tuo pumpuntauslistan saumasitsueissön. ***

Yhteenvetona tapiseerausneitsyeille:

– Tapettia kannattaa varata mieluummin rulla liikaa, kuin puoli vuotaa liian vähän. Menekin laskuun on olemassa jos minkälaisia applikaatioita – tai sitten vaan kertotaulut haltuun ja halutun pinta-alan, tapettirullan ja taskulaskimen kanssa liikenteeseen.

– Liisteriä tasainen kerros seinään, tapettirullasta kiinni, kohdistus kuntoon, harjaus mahdollisten kuplien ja kurttujen poistamiseksi ja kun lattia on saavutettu, niin mattoveitsellä vuota poikki oikeasta kohtaa.

– Meillä oli ihan perushyvää paperitapettia, jota vähän piti kohdistaa. Siis niin, että nuo kuviot osuivat suunnilleen millilleen kohdilleen. Tässä jeesinä oli riittävä määrä liisteria saumauskohdassa; tapetin sai liusutettua oikeaan kohtaan helpommin, ja vesiliukoisen ylimääräliisterin nätisti pyyhittyä kostealla rätillä pois. Lisäksi jonkun sattuman oikkuna kuvio oli täsmälleen oikean kokoinen meidän seinään, eli tapiseerausta sai jatkaa vapautuneesti ilman mitään kuvioiden välileikkauksia tmsv. 

– Kunnon vehkeet on kaiken a ja o tässäkin asiassa: terävä mattoveitsi, tapettiharja, oma harjansa liisterin levittämiseen, vatupassi ensimmäisen vuodan asemointiin, ja mikä olennaisinta: hyvä ja virkeä mieli. Väsyneenä tai valmiiksi vittuuntuneena en tapetointia suosittelisi edes pahimmalle vihamiehelleni. 

– Ja sitten vaan reippaasti hommiin. Kaksin homma sujui suhteellisen sutjakasti, mutta kuulemma yksinkin pärjää. En vaan ihan tajua, että miten.

=======================

**) Noista omakotitaloasukin kuvailuista ehkä tosiaan kaksi saattaa pitää paikkaansa. Nimimerkillä ihan vain pienen mielenhäiriön valtaan taannoin ohimennen joutunut Cesar Milan.

img_7077.jpg***) Muoks. Niinhän siinä sitten kävi, että epäonniset ja rumasti (?!) ihan päin helvettiä (suora lainaus) asennetut listat irroitettiin merimiehiäkin kadehduttavan kiroilun siivittämänä useammassa osassa, uusi lista haettiin Prismasta ja yhden lisätunnin tuusauksen jälkeen me molemmat vihdoin ollaan tyytyväisiä lopputulokseen. Ne on ne viimeistelyt, kuulemma. 

Suhteet Oma elämä DIY Höpsöä

Seitsemän vuoden sykli

10401043_33121847422_5803_n.jpg

Lähtöaamuni oli maailman kaunein. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja kotikatuni koskemattomat lumihanget kimaltelivat talviauringossa. See you. Won’t take long. Call me when you get there. Lähden kotoa, menen kotiin. Kotiin.

En lähtenyt etsimään itseäni Yhdysvalloista. En lähtiessäni tiennyt olevani kadoksissa – olinkohan minä edes? Takaisin tuli kuitenkin toisenlainen tyttö, hän on itsenäisempi, kyynisempi, suvaitsevaisempi, itsekkäämpi. Onnellinen mutta mahdollisesti hieman eksyksissä. Seitsemän vuotta kotiinpaluun jälkeen enkä vieläkään tiedä löysinkö itseni vai kadotin? 

”Kivan näköistä. Tosi hyviä kuvia. Mistä kaupungista tuo on? Onko tässäkin jotkut bileet?” ”Tosi erikoinen tuo kotisi kyllä.” Tekee mieli repiä albumi pois ihmisten käsistä, eivätkö ne tajua puhuvansa minun kodistani kun arvostelevat olohuonettani. Ne kääntävät sivuja liian nopeasti, katsovat sivullisen kuvia yhdellä vilkaisulla. Illalla selaan kuvat tuhannennen kerran, katson tarkkaan taas. Ja minä sentään olin siellä. 

267854_10150230679562423_7408879_n.jpg

Ne huokaavat ”hyvä kun tulit takaisin”. En ehkä ole kertonut että ikävä takaisin jyskyttää ohimoissani. ”Pääseehän sinne takaisin.” Tiedättekö, ei sinne pääse. Voin matkustaa siihen fyysiseen paikkaan, vetää taas kädellä kuvioita pölyiseen seinään sillä kadulla, jota pitkin kuljin aamuisin metroon. Voin mennä syömään samaan etiopialaiseen ravintolaan, juoda lasillisen samassa baarissa. Voin mennä notkumaan toimistolle, kollegani ainakin muistavat minut. En voi törmätä tuttuihin kasvoihin Friendship Heightsin bussipysäkillä, siinä jossa aamulla aina törmäsi johonkuhun. En voi soittaa sisäpuhelimella kollegalle. Kahviloissa kukaan ei pidä minulle paikkaa. 

Muiden kokemukset ulkomailla asumisesta kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta ei minusta tuolta aina tuntunut. ”Suomalaiset ovat tylyjä ja kylmiä”, ”Täällä kaikki oli sitä samaa mitä aina ennenkin.” Huomasin että keskustan kadunkulmissa istuu paljon aikaisempaa enemmän kerjäläisiä. En pidä siitä.

img_1693.jpg

Typerintä on kysyä millaista oli. Tosi kivaa uskomatonta et sinä ymmärtäisi kuitenkaan. Turha yrittää löytää sanoja. Olen ollut poissa puolitoista vuotta. Ihmisillä on ollut oma elämänsä. Päivät ovat hurahtaneet eteenpäin, kuin toistensa vetäminä. Joku on poissa puolitoista vuotta eikä sitä melkein edes huomaa – samalla tavalla minäkään en aina huomannut olevani poissa.

Mistäköhän sitä saisi tietää, että koska goodbye on hyvästi ja koska se on näkemiin?

======

Tähänkin Suomeen-paluun tunnelmaan tasan seitsemän vuotta takaa palaan säännöllisin väliajoin. Miltä viiden umpiturvoksiin sullotun matkalaukun raahaaminen lähtöselvitykseen tuntui. Miltä Reykjavikin lentokentän öiset valot koneesta käsin näyttivät: teimme parin tunnin välilaskun Islantiin (minun ensimmäiseni) sairaskohtauksen vuoksi. Suomalaisen aamukahvin vahva tuoksu ja vastaanottokomitean halaaminen Oulunsalon lentoasemalla.

Lähtö Jenkkeihin oli puolittain hyvin suunniteltu, ja se antoi vähintäänkin kaksinkertaisesti siihen verrattuna, mitä se minulta otti. Silti edelleen välillä mietin, että noinkohan olin tuolloin ihan selvillä siitä, mitä piirua alle kolmekymppisenä yksin Atlantin yli muuttaminen oikeasti merkkaa. Tai olisiko sillä ollut ylipäätään edes mitään merkitystä – joskus useimmiten kun on parempi vaan nipistää silmät kiinni ja hypätä.

fullsizerender_4.jpg

Mutta elämä tosiaan menee seitsemän vuoden sykleissä, interestingly enough. Siinä missä Suomeen tuolloin palasi itsenäinen ja itsepäinen, korkealta (ja kovaa) naurava maailmankansalainen, taskussaan työ- ja vuokrasopimus sekä HKL:n bussikortti, niin tänään peilistä katsoo itseensä armollisemmin suhtautuva ja omat rajansa sekä jaksamisensa paremmin tunnistava, vinosti hymyilevä ja ikiomalla kauppakassillaan huristeleva, melkein nelikymppinen kajaanilainen. Ja hyvä näin. 

Life begins at the end of your comfort zone, sanoi joku viisas joskus. Tarmokkaasti tälle nyökyttelen täällä edelleen. Ihmeellisiä asioita tässä tosiaan on päässyt tapahtumaan, hyvässä ja huonossa, kun on vaan uskaltanut. Luottaa siipiensä kantavuuteen, unelmoida mahdottomaltakin tuntuvasta, luopua riittävän ajoissa, uskoa itseensä – sekä niihin itseänikin suurempiin voimiin – ja kaiken aikaa nähdä myös ne pienetkin auringonpilkahdukset muuten niin harmaalta vaikuttavissa päivissä.  

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään