Turistina kotikaupungissa
Kun yhteenmuuttoaikeita viime keväänä alettiin sanoiksi pukea ja ystäväpiirille näistä suunnitelmista kertoa, niin jengin reaktiot oli yleensä melko lailla priceless. Siis ihan pokerinaamalla, useasta suusta todettu ”helvettiäkösielläsusirajallakukaanmitääntekee” ja ”mikskukaanhaluaamuuttaaKAJAANIIN” ja ehkä lohdutukseksi tarkoitettu (?) ”määkinoonkerransielläkäynytjaihanPASKAAoli.” Vähän ehkä meni meikäläisellä loppukesästä tunteisiin nämä huutelut. Vähän.
Ihan pikkiriikkinen antikliimaksi siis tämä ilmeisesti tahattomaksi aiottu negaatio – kyseessä kun tosiaan on erään allekirjoittaneen eka EVER avoliittosuunnitelma. Ja bonuksena vielä, onhan tässä nyt tullut tätä kotikaupunkia aiemminkin vaihdettua. Keskimäärin seitsemän kertaa, noinniinku äkkiseltään laskettuna. Että pitäkääpä kuulkaa huutelijat tunkkinne vaan, mä muutan mun ikioman perheen (no, siippa ja lemmikkisandaali ja KitchenAid käytännössä muodostaa perheen!) takia juuri sinne, minne itseäni huvittaa. Eli vaikka Kajjjaaniin, kolmella jiillä. Kenellekään mitään selityksiä oo velkaa, nih.
[Yhtä lailla vitsikkäästi täällä päässä sitten totta kai kyseltiin noin joka toisen vastaantulijan toimesta, että minkä ihmeen takia nyt tänne susirajalle kukaan ehdoin tahdoin haluaa muuttaa ja onhan tää nyt niin pientä suuriin kaupunkeihin verrattuna tämä tekeminen täällä. Tietty.]
Yllättävää sinällään, edelleen seison tän tekemämme päätöksen takana. Vaikkakin nyt työvoimapoliittiset tilanteet on (täysin itsestäni johtuneista syistä) sen verran eläneet, että ihan samoin perustein (päällikköpesti ison ketjun keittiössä) en tätä muuttoa voi perustella. Arki on arkea huolimatta siitä, missä kotiaan pitää, sen jos jotain olen näillä reissullani vuosien saatossa oppinut.
Kajaani on oikeasti mukava, keskikokoinen suomalainen kaupunki. Aiemmista kotipaikoistani fiilikseltään lähinnä lienee Vaasaa (jossa toki tuulee koko ajan niin, että tukka irtoaa): keskusta on kompaktin kokoinen, uudessa uimahallissa on muikea tunnelma, kaikkialle muualle on ihan vähän pitkä matka – ja tärkeimpänä kaikesta: kaupungin tapahtumakalenterissa vaikka mitä mielenkiintoista spektaakkelia, jossa jättää käymättä.
Ihmiset on samalla tavalla jurnukoita, kuin tammikuussa missä tahansa kotomaamme kolkassa. Hyvää tarkoittavaa hiljaisuutta, pakkasessa hyytyviä akkuja, varhain pimeneviä iltoja ja sekopäisenä hangessa risteileviä pupunjälkiä. Kauppareissuja, viikkosiivouksesta kinastelua, villasukkadiskoa ja kesälomahaaveita. Ei sen kummempaa.
Mutta mikä Kajaanissa on kummempaa, niin se on keskustassa sijaitseva (Välikadulla, to be exact) Pekka Heikkisen iiiihhana leipomo. Siis sellainen ihan oikea, entisajan kivijalkaleipomo, missä vitriinit notkuu tuoreista viinereistä, pullapitkoista ja sacher-leivoksista ja ne himpstereiden tonton-leivonnaiset, vihersmoothiet ja raakakakut huutavat poissaolollaan **.
Meillä täällä ei kovin monesta paikkaa saa brunssia (tai siis tällä hetkellä ei oikein yhtään mistään), jos siis hotelliaamiaista ei lasketa. Mutta aamupalaa, aamupalaa täällä saa arkiaamuisin Heikkispekalta. Puuroa, tuoretta leipää leikkeleineen, appelsiinimehua, vahvaa kahvia ja jälkkäriksi ässäkeksi tai kaksi. Niitä oikeita aamupalahörsteitä. Ei mitään ihmeellisiä sörsseleitä ja sötkötyksiä, fruitieita tai ylipäätään mitään gojimarjakikkailua. Aamupalakattauksesta tykkään kyllä kovasti – ja keskimäärin kerran kuukaudessa saan siipankin innostettua moiseen hullutteluun.
PekkaHeikkiseltä on kaupunkilaiset hakeneet leipänsä ja leetansa yli sadan vuoden ajan: se kaikkein perinteisin leipä, eli puu-uunileipä leivotaan leipomon perustamisen ajoilta peräisin olevaan taikinajuureen yhä edelleen. Itse olen kehittänyt valtaisan riippuvuussuhteen paitsi rapsakkaan huuperttiin, myös idätetyistä ruisjyvistä ja tervasta makunsa saavaan tervaleipään. Siinäpä on aivan jäätävä ruisleipä, joka passaa paitsi aivan loistokkaaksi alkupalaksi vaikka graavisiikatartarin kaverina, myös ihan vaan sellaisenaan herkuteltavaksi. Lämpimästi suosittelen siis tarttumaan tervaleipään, jos sellainen joskus vastaan tulee – ainakin Oulusa on muutamakin jälleenmyyjä näille heikkispekan herkuille.
Ja jahka Kajjjaaniin turistina eksyy pyörimään, niin kermasarvi on kuulemma Se Juttu, jota leipomokahvilassa kuuluu maistaa. Alla kovasti tärähtänyt otos yhdestä lajinsa edustajasta – omaan suuhuni kyseinen sarvi on ihan pikkiriikkisen liian makea ja rasvainen, mutta eihän näitä nostalgiahommia aiemminkaan millään järkisyillä ole perusteltu.
Iso peukku siis Pekka Heikkisen ihanalle leipomolle, joka ei yritäkään olla mitään sukupolvien ajan kaupunkilaisia palvellutta ja erinomaisen hurmaavaa kivijalkaleipomoa fiinimpi. Hyvää kahvia, tuoreita herkkuja vitriinin täydeltä ja perinteisiä makuja. Ja mikä ilahduttavinta, paikassa on nykyään järkiään aina melkoinen kuhina – eritoten sunnuntaisin, jolloin se myös on kaupungin ainoa aukioleva ja herkkusuita palveleva kahvila.
** Disclaimer vielä. Gluteenittomia tuotteita on vitriinissä kyllä myös tarjolla. Ja paikallisten juhlaviikkojen aikana myytiin lämpimiä NyhtöPekkoja – possu- tai härkistäytteellä. Ja palvelu on ensiluokkaista, eli varmasti myös muunlaisia erityistoivomuksia voivat mahdollisuuksien mukaan pyrkiä ottamaan huomioon. Mutta tuotteiden myyntikärki, se on niissä perinteisissä, sokerilla, voilla ja vehnäjauhoilla leivotuissa oikeissa leipomo- ja konditoriatuotteissa. Ja hyvä niin.
