Olen akateemisen perheen lapsi. Hyvässä ja pahassa. Lukion kävin kaupungin parhaaksi rankatussa (ja suvulle merkityksellisessä) opinahjossa. Vietin vuoden michiganilaisen maissipellon keskellä. Ylioppilastodistuksessa (jota muuten on tuon kevään ’98 jälkeen kysytty suunnilleen kaksi kertaa) on useampi ällä – ja opintojen jatkaminen yliopistossa oli se ainoa luonnollinen jatkumo urapolullani. Tuolloin ei ammatilliseen opinahjoon hakeutuminen olisi tullut pieneen mieleenkään, mistä lie syystä…

Maailmanparannus, pyrstö suorana ja kahdella kierteellä on edelleen Se Juttu, joka on tehnyt minusta minut. Järjestö, jossa ensimmäisen vuosikymmenen työurallani vietin, muovasi identiteettiäni sekä antoi sellaisen määrän projektijohto- ja asiakaspalvelutaitoja ettei mikään vastaantuleva oikeastaan enää hetkauta. Työyhteisö vahvisti opittua – ja lopulta esimiestyön epäluotettavuus sekä epäjohdonmukaisuus saneli myös ne rajat, joiden yli en oman itseni  ja hyvinvointini vuoksi enää suostunut menemään.

Noita työvuosia, niitä kollegoita, asiakkaita, vapaaehtoisia ja sitä aatteen paloa muistelen kuitenkin edelleen, suurella lämmöllä. Fiksuja, sanavalmiita nuoria ja vanhempiakin tyyppejä. Eri puolilla Suomea ja maailmaa – from all walks of life, indeed. Se oli uskomaton paikka työuransa alkumetreillä pakertavalle nuorelle naiselle: että annettiin kaksi numeroa liian suuret kengät ja mahdollisuus pärjätä. Unelmoitiin yhdessä paremmasta maailmasta, visioitiin tulevaa ja kunnioitettiin vanhaa. Ja ennen kaikkea annettiin paitsi tilaa myös työkaluja noiden haaveraakileiden toteuttamiseksi. 

Tieni vei sittemmin saman puljun päämajaan Yhdysvaltain Itärannikolle: Obaman virkaanastumisen aikaan pidin matalaa majaani siinä Capitol Hillillä. Suomeen-paluu koitti viisumin päättyessä – muutaman vuoden jatkoin vanhoissa hommissa maamme pääkaupungissa, kunnes Koulutusrahaston suosiollisella avustuksella suoritin paluumuuton kotikaupunkiini, aikuiskouluttauduin kokiksi ja päädyin nykyisiin hommiin. Ravintola-alan kummajaiseksi; liian isosti ajattelevaksi ja peruskokin muottiin sopimattomaksi. Haastavaksi ja olemassa olevia malleja kritisoivaksi, uutta suunnittelevaksi ja muutosta pelkäämättömäksi.

Akateemisen ajattelutapani yhdistäminen ammattikoulututkintoon on ollut melkoisen vinkeä haaste. Etenkin, kun olen enenevässä määrin sitä mieltä, että ravintola-alan koulut eivät ainakaan näillä leveyksillä juurikaan valmista siihen arkeen, mikä ammattikeittiössä tulee vastaan. Aikuiskoulutettavat eivät useimmiten suinkaan pala innosta kulinaariseen uraan – monella saattaa olla hyvinkin haastava työhistoria takana, ja kokkikouluun joudutaan työttömyystukien menettämisen pelossa. Nuoriso puolestaan hakeutuu alalle riittävästi tomibjörckejä ja akseliherlevejä televisiossa nähtyään: oletetaan, että keittiössä lähinnä patsastellaan ja paistatellaan asiakkaiden suosiossa, eikä ehkä ymmärretä ihan täysin sen raa’an työn määrää. 

Lattia, hyllyt ja uunintakukset hinkataan puhtaiksi joka päivä, vaikkei sitä erikseen televisiossa näytetäkään, päivät ovat pitkiä ja raskaita. Harvassa paikassa myöskään keitetään enää alusta saakka yhtään mitään; tyypillisempää on pakasteiden, puolivalmisteiden ja Hyvin Tarkkojen Ketjureseptien käyttö: ja vaikka kuinka maku olisi päin prinkkalaa, niin katekärjellä mennessä varaa sorvaamiselle ei juurikaan ole.

Oman haasteensa luovat myös jo kymmeniä vuosia keittokapustaa (samaan suuntaan, hehhee) heilutelleet keittäjäsedät ja -tädit. Kaikki uudistuminen on turhaa, vegaanit ja muut ruokavaliorajoittuneet lähinnä yhteiskunnan aiheuttama, ja etelän median ylläpitämä, täysin tarpeeton vitsaus. Kyllä sitä on nakkikeitolla aiemminkin lähtenyt nälkä, ja siksi toisekseen nakit ovat muutenkin siinä määrin isoja sattumia, että niitä on kasvissyöjienkin helppo lautaseltaan pois napsia. 

Odotukset siis ovat melkoisen ristiriidassa keskenään – ja usemmasta suusta on tullut viime vuosina kuultua, kuinka alaa vaivaa ihan todellinen keittäjäpula, kun valmistuneet eivät viihdykään ammatissaan tai ole alunperinkään olleet soveltuvia keittiöön. Alan vanhemmat toimijat eivät välttämättä ole halukkaita siirtämään työtapoja, reseptiikkaa ja ajatusmaailmaansa tähän päivään — ja siinäpä se soppa sitten onkin. Unelmointi, suunnittelu ja muuttuminen on melko kaukana keittäjien suorituskeskeisestä työnteosta – eikä siihen osata myöskään alan noviiseja opastaa. Rohkaisemisesta puhumattakaan.

Mielenkiinnolla seuraan alan seuraavia käännöksiä. Ja ehkä salaa vähän haaveilen opettajan pätevyydestä. Pääsisin myötävaikuttamaan uuden kokkisukupolven kasvuun ja kehittymiseen; antamaan heille juuret pärjätä työssään ja siivet jatkuvia uraunelmia ja -kehitystä varten. Se isommasti ajattelu ja näkyvästi haaveilu kun tuntuu tällä hetkellä erityisesti ammatillisesta koulutuksesta puuttuvan — ja sitä taas itse koen saaneeni paitsi kyseenalaistamaan opettavasta koulutustaustastani, myös vanhemmiltani. Ei muutosta vain muutoksen vuoksi, mutta innokkuuden, intohimon ja Hyvän DuuniFiiliksen säilymisen vuoksi.