Voi ettien että.

Konttikahvilasaaga vaan jatkuu ja jatkuu, sorit siitä. Lohdutuksen sanana: kyllähän tää kesä siis on kohtsillään jo yli puolenvälin, että todennäköisyys allekirjoittaneen paluulle blogosfääriin – sekä kykyyn jorista muustakin kuin kuusimetrisestä lasikuutiosta alkaa olla jo melkein käsillä.

Mutta ei ihan vielä.

Sillä meilläpä on kuulkaa ollut aivan Valtavan Jännittäviä Viikonloppuja tässä nämä pari viimeisintä. On nimittäin paikallinen piripääjaosto (no joo, ei ole tietoa, onko niillä kavereilla päässään ylipäätään yhtään mitään) keksinyt kerrassaan vitsikkään ilmiön: kivitetään/potkitaan konttikahvilasta lasi/ovi rikki, vedetään voimavirtapiuha irti seinästä ja kassellaan, pitkäänkö yrittäjällä menee ennen kuin se renkaat ulvoen kiitää farkkuooppelillaan paikalle.

Vastaus: keskimäärin noin neljä minuuttia. Samassa ajassa normikuntoinen ja letkeästi etenevä rosmoperttunen ei itsekään ehdi kantamuksineen joen vastarantaa kauemmas, mistä sitten paikalle myös hälytetty poliisin koirapartio voi mustikkapiirakkaa nakertavat ja limsaa hörppivät iloiset rosmot koppiautoonsa napata.

Mutta aissssaaatana, että voi ihmistä vituttaa moinen häiriökäytös. Hyvät pyssyt sentään!

Me siis tosiaan kahtena peräkkäisenä viikonloppuna saatiin ylläolevan kaltainen herätys – ekalla kerralla lasin kivitys jäi vain murtoyritykseksi (kas kun näitä jänniä keskieurooppalaisia lukkoja ei ilman avaimia saakaan auki, go figure). Mutta viikko sitten kolmen iloisen rosvon joukkio onnistui tosiaan sunnuntaiaamuna hakemaan aamupalansa lukittujen ovien takaa. Ikkunasta kömpimällä.

Toisaalta kai voisi olla ihan imarreltu, että meidän piirakka on niin hyvää, että jengi haluaa sillä herkutella vuorokauden kaikkina aikoina. Mutta sitten taas toisaalta vituttaa niin, ettei veri kierrä: mikä helvetin oikeus se on jollain nuorisojengillä viedä pois ihan meiltä kaikilta sillä, että tuhoavat kaikkea käsiinsä osuvaa.
 
Ja kyllä, tottahan olen yritykselleni soveltuvat vakuutukset hankkinut, myös ilkivaltaa ja murtoja vastaan.
 
Mutta kerrassaan vitsikkäästi ko. vakuutuksen omavastuu on tasan kuusisataa (600!!) eurooppalaista rahaa, eli noin 300 myytyä kahvikuppia. Että lievästi sanoen vituttaa, kun vaivalla ansaitut pennoset valuvat saman tien vakuutusyhtiön laariin, jotta saadaan lasit korjattua ja öinen kulku estettyä – vain siksi, että seuraavat onnekkaat pääsisivät yöaikaan limsanhimoaan tyydyttämään…
 

Meillä oli tuossa taannoin myynnissä erikoisannoksena rosmon herkkuhetki, suoraan Kardemumman yöstä. If you can’t beat them, join them – vaimitenseoli.

Syyttäjälle siis kopsahtaa tässä lähikuukausina myös minun korvaus- ja rangaistusvaateeni: vaikken pennin latia ko. porukoilta koskaan todennäköisesti takaisin saakkaan, niin ihan niin humaania ja opetushenkistä hahmoa en itsestäni löytänyt, että olisin sovitteluun korvausten tms. osalta suostunut.

Elämä on valintoja, ja jos niihin valintoihin kuuluu pienyrittäjän selkänahasta mustikkapiirakan anastelu, niin minä olen siitä ihan oikeaa rahaa myös vailla.

[Melkein pari tonnia meni nimittäin keikkuen näihin päivystyssiivouksiin, lasinkorjauksiin ja kadonneisiin leivosvateihin. Että ei ihan hulluna naurata — etenkään kun tämä ’kesä’ ei edelleenkään ole näillä leveyksillä oikein hellekeleillä ja supermyyntipäivillä hurmannut..]

Sen sijaan eilisaamuna nauratti, kun heräiltiin auringonpaisteiseen aamuun Siipan suvun ihanalla mökillä ja katettiin aamupala kauneimman järvimaiseman ääreen. Varttitunnin ajomatkan päässä kotoa, humisevien honkien ja liplattavan veden keskellä lepää näiden yrittäjien mieli: useammin pitäisi vaan lähteä arki-iltaisinkin lataamaan akkuja ristikkolehtien, savuavan nuotion ja maailman parhaiden löylyjen ääreen.